Juuri kun meidät oli vakuutettu sukupuoliseksuaalisten ominaisuuksiemme taka- ja kaikinpuolisesta geneettisestä periytyvyydestä, kun olimme pääsemäisillämme niiden luteriaanisesta sairausleimasta, perinnöllisyystiede ottaa jälleen uusia, ihmeellisiä askeleita uuslamarckismin suuntaan, vaikka tämä yhteys tietenkin kielletään. Perinnöllisyystieteen dosentti Olli Haapala esittelee (HS 15.7.2007) näitä huippututkimuksen saavutuksia, joiden mukaan elinolosuhteet lyövät leimansa perintötekijöihin vaikuttaen kenties seuraaviin ja seuraaviin sukupolviin ties monessako polvessa. Kysymys on siis nature/nuture-keskustelusta joka sivuaa kysymystä (luonnon)lahjoista ja yksilöllisestä taidokkuudesta sisältäen muutamia ehken tarkoittamattomia, mutta tosipolitiikassa käyttökelpoisia piilosanomia.
Poliittis-ideologisessa diskurssiavaruudessa näitä tutkimustuloksia voi lukea monesta suunnasta, ja käyttää moneen tarkoitukseen. Itsessään Haapalan teksti on liberaalia nykyhöttöä: geneettisen tiedon “tieteelliseen tietoon perustuva” paljastuminen antaa elämän suojelun lähtökohdan. Perimää (!) on suojeltava ravinnon puutteelta (eli nälältä), myrkyiltä ja traumoiltakin. Mutta perinnöllisyytiede lupaa Haapalan ennusteen mukaan myös muuta; esimerkiksi “vielä paljon yllättäviä havaintoja ‘isoäiti- ja isoisäefekteistä’, jotka sitä paitsi tukevat monia kansanviisauksia”. Ja mikäpä olisi sen viisaampi kuin viisas kansa. Oikeistolaisessa puheenparressa näistä etnon ja logoksen kaulailuista tulee olemaan paljon iloa: “Kun tarvitsemme seppiä sukupolvesta toiseen, ihmisen biologia oppii ja opettaa yksilön olemaan seppä jo syntyessään. Sepän pojalla onkin siis ehkä jo syntyessään sepän kädet.” Ja kuinkas tytöillä vallankaan?
Ja jos biologia jostain syystä oikkuilisi, ideologia viimeistelee tämän oikeistolle niin makoisan biologisideologisen logiikan kouluttaen ajattelemaan oikein nekin seppien ja muurarien ja myyjien ja siivoojien pojan ja tyttären pojat ja tyttäret, jotka ovat onnettomuudekseen lukeneet itsensä maistereiksi – elleivät aivan tohtoreiksi asti. Sillä miten kummassa nämä akateemiseen köyhälistöön ja kulutuskilpailuun valmistavissa opinnoissa hankitut ajattelun “ylemmät” fakulteetit voisivatkaan näkyä uusissa sukupolvissa “työntekijäammattien” “alempien” tietotaitovaatimusten tapaan? Eivät kai juuri mitenkään, jos se meistä noskelaisista on kiinni.
