Lauantai on viikon mukavin päivä: kun lukuvuosi ja luentosarjat ovat alkaneet, ja rehtorini Krista Varantola – upea, viisas nainen – pitänyt humanistishallinnollisen avajaispuheensa, jota Åbo Underrättelserin kolumnissa kehua retostellaan, voi viettää vapaata päivää ja hengittää. Puhetta kehuu myös joku kollega. Olkoon niin, mutta jos ulkoisesta arvioinnista – tai auditoinnista niin kuin se kuuluu – halutaan tehdä osa päivittäistä työtäni, kuten rehtorini toivoo, en tiedä mitä ajatella. Enkö arvioi jo nyt toimintaani päivittäin, joskus raskaimman jälkeen? Jos vielä pitää arvioida lisää, niin pantakoot asialle ulkopuoliset arvioijat ja jätettäkööt minut tekemään työtäni; lukemaan, opettamaan ja kirjoittamaan, itkemään ja laulamaan.
Aamiaisen ja sanomalehtien jälkeen viimeistelen pyydetyn kirja-arvion eräästä suomennetusta tietokirjasta vanhojen muistiinpanojeni pohjalta. Kierrän Osmonpuiston kautta Tammelantorin nurkille ja siitä Emil Aaltosen puistoon. Siunatun ajattelutilan voi löytää täältäkin. Lehmukset ovat tahmanneet puiston penkit, joita on raijattu sinne tänne auringon ja varjojen, ja seurueiden mielioikkujen mukaan. Istun penkille, josta näkyy Raimo Utriaisen suihkukaivoveistos, Emil Aaltoselle omistettu, ja sen toisella puolella nuokkuvat pultsarit. Aurinko lämmittää kasvoja kun opiskelen Risto Ahdin kirjaa Kriittinen minä. Kirja on helppotajuinen mutta lukutaitoni huono.
Ahdin mukaan kasvaminen aikuiseksi tarkoittaa kritiikin ja itsekritiikin taitojen katoamista, sillä meillä ei ole ohjausta kuten lapsina jolloin “elimme kokonaisvaltaisen kritiikin ja ankaran / isä-äidin diktatuurissa”. Lapsuuden jälkeen maailma alkaa avautua, maailmankuva laajeta ja myös vastaanottokyky lisääntyä, kokemukset ja havainnot karttuvat, yhdessäolon tilanteet “muuttuvat hallitsemattomiksi sarjoiksi näytelmiä / ja rooliasuja, / roolisuorituksia”.
Kristalle, ja meille muille:
“Aikuisina meidän tuomarimme vaihtuvat kaiken
aikaa, meihin ei kiinnitetä sitä huomiota, jota
tarvitsisimme pysyäksemme edes jossain määrin
ehjinä ja itsestämme tietoisina.
Meistä tulee laittomia, monipersoonaisia
anarkisteja.”
Kun illalla kävelen Emil Aaltosen puiston läpi uudelleen kohden kaupunkia, näen samat puliukot kuin päivällä, toisen käpertyneenä penkille, toisen maassa, jalat vääntyneinä ruohon pehmeyteen.
