Tuon joulun toimitin uutisia Tampereella tuolloin toimineessa Radio Musassa, jonka Pentti Teräväinen kumppaneineen oli ideoinut. Radio oli auki joulunpyhät, luimme uutisia toisin kuin Yleisradio, jonka uutistoimitus oli pannut lapun luukulle kai jo joulurauhanjulistuksen aikaan.

Jouluviikolla Romanian Timișoarassa käynnistyi tapahtumakulku, joka johti kommunistidiktaattori Nicolae Ceaușescun syrjäyttämiseen. Aattona ja joulupäivänä Suomen tietotoimiston printteri sylki uutisnauhaa ja me kerroimme tapahtumista tuoreeltaan tunnin välein. Yleisradion soittaessa tauotonta joululevykonserttia kuuntelijaluvut kipusivat korkealle.

Tilanne huipentui joulupäivänä: kumouksellisten kenttäoikeus tuomitsi Nicolae Ceaușescun ja hänen vaimonsa Elenan kuolemaan ja heidät teloitettiin.

Seuraavana jouluna Yleisradio puski uutisia läpi joulun.

Etty Hillesum ilmoittautui vuonna 1942 kotimaassaan Hollannissa vapaaehtoiseksi keskitysleirille auttaakseen vangittuja ja ottaakseen osaa kansansa kohtaloon. Seuraavana vuonna natsit lähettivät hänet Auschwitziin kaasutettavaksi. Päiväkirjassaan Etty Hillesum kirjoittaa:

«Menen minne vain Jumala minut lähettää ja olen valmis todistamaan kuolemaani asti, ettei ole Hänen vikansa, että asiat ovat tällä tolalla, vaan meidän. Ja jos Jumala lakkaa auttamasta minua, sitten minun on autettava häntä. Tahdon aina yrittää auttaa Jumalaa niin hyvin kuin pystyn. Autan sinua, oi Jumalani, jottet hylkää minua, vaikken voikaan olla siitä varma. Vain tämä yksi asia käy minulle yhä selvemmäksi: että sinä et voi auttaa meitä, että meidän pitää auttaa sinua, ja niin tehden auttaa itseämme. Se on ainut tärkeä asia: pelastaa meissä, oi Jumalani, pala itsestäsi. Kyllä, Jumalani, näissä olosuhteissa jopa sinä näytät voimattomalta tekemään kovin paljon. En vaadi sinua tilille, sinä teet sen kyllä myöhemmin meille. Ja melkein jokaisella sydämeni lyönnillä minulle käy entistä selvemmäksi, että vaikket voikaan auttaa meitä, meidän täytyy auttaa sinua ja puolustaa viimeiseen asti viipymistäsi meissä.»

Hans Jonasin ja Etty Hillesumin jumalnäkemykset ovat ihmiskeskeisiä, ihminen hyväksyy avuttoman jumalan, puhuttelee häntä sanan edelle menevällä teolla: «Autan sinua…». Paavali kirjoittaa «suuressa tuskassa, sydän raskaana ja kyynelsilmin» 2. korinttolaiskirjeessä (4:8–10): «Me olemme kaikin tavoin ahtaalla, muttemme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyväksi.»

Piispa Eero Huovisen kirjassaan Avoin taivas (2008) esittämä tulkinta Paavalin vaikeasti käsitettävästä ihmisen ja Jumalan persoonien samastumisesta laittaa vertaamaan sitä Etty Hillesumin sanoihin ja tekoon. Yleisen käsityksen mukaanhan Kristus kantaa taakkojamme, kuolemaamme ja «koko maailman syntejä». Mutta Paavali kääntääkin katseensa meihin sanoen, että myös me kannamme Kristuksen kuolemaa omassa ruumiissamme. Huovinen tulkitsee:

«Kun me kannamme Kristuksen kuolemaa ruumiissamme, silloin me olemme osallisia kaikesta siitä kärsimyksestä, jota Jumalan Poika kantaa. Kärsimykset ja kuolema tulevat yhteiseksi taakaksi, jopa yhteiseksi omaisuudeksi. Jos Kristus kantaa koko maailman ahdistuksia, niin silloin mekin aivan kuin samastumme ja solidarisoidumme maailman kaikkien kärsivien ja syntisten kanssa. Koska Kristus kantoi koko maailman syntejä, mekin olemme yhtä jokaisen ahtaalla olevan kanssa. Ainutlaatuista ahtaalla olevien yhteisöllisyyttä.»

Tulkinta lähestyy Etty Hillesumin «ainutlaatuista ahtaalla olevien yhteisöllisyyttä» ja solidarisoitumista oman kansan kohtaloon, vaikka Huovinen kirjoittaakin Jumala edellä. Mutta onko sillä väliä, kysymyshän on kai periaatteessa samasta asiasta? Väliä on sillä, mihin nuo tulkinnat meidät johtavat: tullaan praksikseen ja sen konkretiaan, paitsi sanojen arvon punnintaan tekojen avulla, myös itse tekoihin. Ja ne ovat tärkeitä. Kirjassaan The Puppet and the Dwarf: the Perverse Core of Christianity (2003) Slavoj Žižek viittaa Jonasin kirjaan ja Etty Hillesumin tapaukseen ja väittää, että kristillisyyden kumouksellinen ydin avautuu vain materiaalisen tulkinnan kautta:

«Sen lisäksi että olen materialisti kiireestä kantapäähän ja ajattelen kristillisyyden kumouksellisen ytimen avautuvan myös materialistiselle tulkinnalle, väitän vielä vahvemmin: tämä ydin avautuu vain materialistiselle tulkinnalle – ja päin vastoin: kasvaakseen todella dialektiseksi materialistiksi, pitää käydä läpi kristillinen kokemus.»

Ajatellessani Jumalaa, en ajattele persoonaa vaan sanaa jumala pienellä alkukirjaimella. Silloin se tarkoittaa «immanenttia solidarisoitumista», yhteisessä maailmassa olemista, meitä ja tekojamme. Jumala saattaa olla voimaton tai nukkua, mutta jumala ei, se on yhdenvertaisuutta ja toivoa lisääviin tekoihin materiaalistuvaa yhteistyötä ja -tuntoa.

Erityisesti kaksi asiaa kiinnittää huomioni. Yhteen parakkiin on koottu valokuvia tavallisista saksalaisista kaupungeista, joiden kadunvarsille on pystytetty juutalaisvastaisia propagandajulisteita: “Kaikkien maiden juutalaiset, liittykää yhteen! Mutta ette meidän kaupungissamme!” Tai: “Juutalaiset eivät ole tervetulleita tähän kaupunkiin!” Miksi ajattelen nykyisiä siirtolaisvihamielisiä puheenvuoroja? Koska niissä esitetty päättely on sama: tällä tai tuolla perusteella nuo eivät kuulu joukkoon, ne on pidettävä loitolla tai niistä on päästävä eroon.

Toisessa parakissa luen australialaisyntyisen politologi William Macmahon Ballin (1901–1986) vierailusta Sachenhausenissa vuonna 1938. Ball toimi ABC- ja BBC-yhtiöiden reportterina ja kertoi leiristä radion kuuntelijoille. Esitelmässään hän kummeksuu leirin vankien luokitteluperusteita (rikolliset, poliittisesti epäilyttävät henkilöt, homoseksuaalit, työnvieroksujat) ja vankien äärimmäisen väkivaltaista kohtelua.

Mutta ennen kaikkea Ballin tyrmistyttää vankien kasvoilta paistava kauhu, jota hän ei unohda koskaan. Rauhantutkijana ja pasifistisina (joka oli julkaissut ensimmäisen kirjansa Possible Peace vuonna 1936) hän lopettaa esitelmänsä johtopäätökseen: on olemassa tilanteita, ajattelutapoja ja toimintamuotoja, joita ei voida sivuuttaa eikä hyväksyä, vaan niihin pitää puuttua vaikka väkisin.

Ilta on viilennyt kun saavumme takaisin sateiseen Berliiniin, tyttäreni lukee kännykästään ensimmäiset uutiset Oslon ja Utøya-saaren tapahtumista.

(Tulee yö. Muiden käytyä nukkumaan vaeltelen hiljaisessa asunnossa poltellen suitsukkeita, viini ei maistu. Massamurhaajan nettiin lataaman sekavan tekstikokoelman alku sisältää neljättä sataa sivua “kulttuurimarxismia” ja islamia koskevaa sepustusta ja sen toinen puoli, lähes tuhat sivua, järkyttävän määrän yksityiskohtaista tietoja islamia ja sen tukijoita vastaan käytävässä aseellisessa taistelussa tarvittavista välineistä ja “ritarihyveistä”. [En pääse vaikutelmastani, että aseita ja varusteita koskevat osiot ovat kuin taistelupelin manuaali ja tiedoston lopussa oleva kuva aseistautuneesta kirjoittajasta sukelluspuvussa kuin väkivaltaelokuvan mainos tai Yhdysvaltain armeijan rekrytointijuliste]. Muistiinpanot on tehty “uuden kirjallisen kokeilun” nimissä “taloudellisista uhrauksista piittaamatta” ja nyt minua vaaditaan aloittamaan tekstin seuraavan version muokkaaminen ja kääntäminen muille kielille. – Toivottavasti kukaan ei tule julkisuudessa väittämään, että Utøya-saaren tapahtumassa oli kysymys vain yksittäisen mielipuolen teosta vailla historiaa ja aateellista taustaa. Esimerkiksi Sven Lindqvistin teos Rasismin vastustajia esittelee rasismia vastustaneita ihmisiä ja argumentteja vuosilta 1750-1900 korostaen rasistisen ideologian tarvetta tehdä ihmisryhmää vastaan harjoitetusta väkivallasta hyväksyttävää ja tarjota kuvitelmia “lopullisista ratkaisuista”, jotka ovat siirrettävissä ja jotka myös siirtyvät rasismin lajista toiseen. Kamppailun rasismia vastaan on jatkuttava, se on Lindqvistin mukaan tänään välttämättömämpää kuin koskaan.)

Ranskalaisfilosofi Alain Badiou antaa rakkaudelle erityissijan ajattelussaan erottamalla sen libertaanien erotisoinneista ja pornosta (”kun talo on hiljentynyt, avaan netin…”) ja uusliberalistien egalitaarisesta sopimussuhteesta (aviosuhteeni on ”osakeyhtiö”, jonka yhteiset lapset, pankkilaina ja avioehto takaavat). Badiou ei pelkistä rakkautta libertaanien ‘haluun’ eikä uusliberaalien ‘tarpeeseenkaan’, vaikka rakkaus tunnu/istaa molemmat antaen niille osansa; mutta rakkaus alkaa vasta siitä, mihin halu ja tarve päättyvät. Se ylittää ne.

Rakkaus on maailman tutkimista ja ymmärtämistä ”kahdentuneesti”. Jos rakkaudella on subjekti, se ei ole yksilö vaan ”kaksilo”. ”Rakkaus on väkivaltaista, vastuutonta ja luovaa”, kirjoittaa Badiou. ”Sen kesto ylittää yksityiset nautinnot” luoden uusia ajatuksia, ja osapuolten eheäksi kuvittelemia mahdollisuuksia, tapahtuman, jota Badiou kutsuu totuudeksi.

“Rakkaudesta kiinni pitäminen on kasvatuksellista verrattuna yksilöiden itsenäisyyskuvitelmaan, joka typistää ihmisyyden. Itse asiassa rakkaus opettaa, miten onttoa ja merkityksetöntä yksilöllisyys sinänsä on. Jo tämä opetus tekee rakkaudesta nykyajan jalon ja vaikean taidon.”

Badioulle totuus tapahtuu neljällä toiminnan ja tietämisen alueella, politiikassa, taiteessa, tieteessä – ja rakkaudessa, joka antaa kouriintuntuvimman esimerkin. Kaksi ihmistä tapaa, missä ja miten he sitten tapaavatkaan, ja rakastuvat. He sitoutuvat tähän tapahtumaan ja pysyvät sille uskollisina, vaikkeivät kuuna päivänä osanneet ennustaa sitä, eivät käsitä sen lähtökohtia tai omia, saati toisen tunteita ja ajatuksia.

Tapahtuman totuus ei riipu siitä, kuinka pitkään tälle tapahtumalle ollaan uskollisia, se voi kestää loppuiän tai loppua lyhyeen. Kaikki on kiinni osallisten aktiivisesta sitoutumisesta tapahtumaan. Totuutta ei näin ollen voi myöskään todentaa tapahtuman ulkopuolelta, vaan totuus sisältyy osallisten käsittämään tapahtuman todelliseen ja konkreettiseen olemassaoloon ja sen kiistattomaan merkityksellisyyteen osallisten kannalta. Totuudessa on täten kysymys vakaumuksesta, sitoutumisesta ja toiminnasta, se on elämänprosessi, joka antaa mahdollisuuden todentaa itsensä subjektina.

Totuus ei ole tietoa. Siinä tavallisessa tarinassa, jossa mennään K-kaupan kautta kotiin ja napsautetaan televisio auki, voi olla paljon tietoa, tosiasioita ja ‘päättelyvirheitä’, muttei totuutta. Totuus tekee aukon tietoon ja kaappaa osalliset syliinsä. Se ei tapahdu odottamalla, eikä ulkoa oppimalla, vaan luodaan yksin tai yhdessä, kuten rakkaudessa. Ja ”mistäpä sitä tietää”, mitä silloin tapahtuu, kuten Miina ja Manu asian panevat.

 En tiedä ainoatakaan länsimaista kasvattajaa, jota voisi verrata A. S. Neilliin. Minusta näyttää että hän on yksin. Ainoa mahdollinen vallankumous voi syntyä vain kasvattajien, ei poliitikkojen eikä militaristien toimesta. Rimbaud oli oikeassa sanoessaan, että ’kaikki mitä meille opetetaan on väärin’. Summerhill on ohut valonsäde pimeyden maailmassa. Sen tavoitteena on luoda onnellisia, tyytyväisiä ihmisiä eikä kulttuurin epattoja, sotaan, järjettömyyteen, tietojen pänttäämiseen omistautuneita.

Edelleen toiminnassa oleva Summerhill on, Tapani Laustin sanoin, ”koulu Leistonissa, Itä-Englannissa, 60-luvun vapaamielisen kasvatuksen symboli. Suomenkin radikaalit kirjoittivat artikkeleita sen periaatteista. Koulun perustajan ja pitkäaikaisen johtajan A.S. Neillin kirjoja suomennettiin ja niitä luettiin ahkerasti. Monille 60-luvun vapaudenhenkisille radikaaleille Neill oli yhtä tärkeä kuin Bertrand Russell, Herbert Marcuse ja Noam Chomsky.”

Neill kirjoittaa kokemuksensa sumeilemattomuudella uskonnon, moraalin, vanhemmuuden jne. ohella myös sukupuolisuudesta tähdentäen kysymyksen tärkeyttä: haluammeko salatun ja epäterveen syyllisyydentuntoisen vai avoimen ja onnellisen suhteen sukupuolisuuteen, elämän suurimman nautinnon tuottajaan? Neill uskoi ehkäisyvälineiden luovan uutta sukupuolimoraalia vähentäen tukahdutettuun sukupuolisuuteen kohdistuvaa ja siitä heijastuvaa vihaa, ja antavan tilaisuuden todelliseen sukupuoliseen rakkauteen niin, että yhä vähemmän olisi korkeasti koulutettuja naisia ja miehiä, jotka eivät ole kokeneet orgasmia tai tiedä, miten olla kaikinpuolisesti sängyssä.

Kuuden vanhana Neillin tytär Zoë tokaisi isälleen: ”Williellä on kaikista pikkupojista suurin kulli mutta rouva X (muuan vieras) sanoo että kulli on ruma sana.” Neill vastasi tyttärelleen, ettei se ole ruma sana. Hiljaa mielessään hän kirosi ymmärtämätöntä ja ahdasmielistä suhtautumistapaa. ”Sen vielä saatan sietää, että propagoidaan poliittisia mielipiteitä tai yleisiä käytöstapoja mutta jos lapsen kimppuun käydään pakottamalla tämä sukupuolisiin syyllisyydentuntoihin, minä isken takaisin lujaa.”

– – Pohjoisen kaksimielinen kierto ja aatteiden paranoidi monogamia sirpaloivat mielen. Tänne syntyneille ei ole olemassa päivien ketjua, joka lupaa jatkuvuutta, ei aatteiden vaihtelevia sedimenttejä kuin Andalusiassa, vaan pimeän ja kylmän, valoisan ja kuuman ero, josta niin sukupuolinen kuin miltei kaikki muu armo-oppi on unohtunut.

Syksyn marraskiimassa, kun kesän kartuttama voimavirta ehtyy, keksimme kirjamarkkinoita ja kulttuuritapahtumia, kynttilät lepattavat kylmillä kuisteilla, haaveillaan talvipäivän seisahdusta kuin erektiosta, oltaisiin jo joulusta. Helteiden siunatessa säntäillään sinne tänne, lähetellään kiimaisen kissan katseita, yön valossa suoria sanoja, jotka loppuvat, kun alkaa sataa, ukkostaa.

”Onhan päivä vielä huomennakin”. Pauli kulta, ei ole. Ei ole valoisien päivien ketjua, niiden lupaamaa armoa, vain armottomien katkoja, menetettyjä hetkiä. Elä ,/– ole.

”Lopputuloksena älyllinen ilmapiiri oli muuttunut vielä entistä myrkyllisemmäksi ja ihmiset olivat jääneet vihaisen kielteisyytensä vangiksi”.

Armstrong yrittää ymmärtää tekstiensä tuottamaa vaikutusta suhteuttamalla julkista keskustelua antiikin kreikkalaisten kilpailevan väittelytyylin perinteeseen. Kenenkään ei antiikin Kreikassa oletettu vaihtavan mielipidettä tai näkökulmaa saati eläytyvän vastustajansa asemaan. Sitä vastoin kansankokouksissa käytyjen väittelyiden tavoitteena oli kukistaa vastustaja ja hänen politiikkansa – retorisia keinoja kaihtamatta.

Armstrong kiinnittää huomiota nykyisen hallinnon kieleen, tiedotusvälineissä käytettyihin puhetapoihin, yliopistomaailman sanastoihin ja oikeusistuinten kielitekoihin: niissäkään tietämättömyys tai epäröinti ei käy laatuun, vastustajan kukistamisesta on tullut yhä tavanomaisempaa, ja jopa nöyryyttäminen on sallittua.

Myös kansalliseepokseksi kutsuttu Kalevala antaa esimerkin tällaisen kielen käytöstä ja vihamielisestä väittelyperinteestä. Kokoelman kolmannessa runossa Joukahainen haastaa Väinämöisen tiedolliseen mittelöön, jossa heikomman, tietämättömän, on väistyttävä: ”Kumpi on tieolta parempi, muistannalta mahtavampi, sep’ on tiellä seisokahan, toinen tieltä siirtykähän.”

Seuraukset muistetaan. Väinämöinen raivostuu ja laulaa nuoren miehen suohon. Jouhakaisen ei lopulta auta muu kuin luvata Aino-siskonsa Väinämöiselle ”pirtin pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi, hulikkojen huuhtojaksi, vaippojen viruttajaksi, kutojaksi kultavaipan, mesileivän leipojaksi.”

Sanomalehtien mielipidepalstat ja kolumnit sekä koko sähköinen sanankäyttö blogeineen ja kommenttipalstoineen kantavat antiikin ja kalevalalaista perintöä, kun puhutaan vaikkapa rasismista. (Antaako tämä perintö myös pedagogisen toiminnan mallin…?) Ajatus karkaa ja hukkuu kuin Väinämöistä kavahtava Aino. Pikaistuksissa tai kilpaa esitetyt sanat eksyttävät, teot harvoin.

He puhuvat suomalaisesta osaamisesta, velkakriisistä tänään ja huomenna, ja siitä, kuka tulevaisuudessa tuottaa palvelut. ”Osaaminen, velkakriisi, palvelujen tuottaminen”. Mitä tekemistä näillä aiheilla on opettajankoulutuksen kanssa? Veikkaus: Suomessa on kehitettävä ja lisättävä osaamista ja yksityisten palvelujen tuottamista, mukaan lukien koulutuspalvelut ja niihin liittyvät muu liiketoiminta (ravitsemus-, terveys-, liikuntapalvelut jne.), jotta nykyisen kaltainen velkakriisi voidaan tulevaisuudessa välttää.

Mikä vuonna 1947 perustettu Taloudellisen tiedotustoimisto on ja mitä se tekee? Kyse on suomalaisen elinkeinoelämän tiedotustoimistosta, ”joka seuraa yritysten toimintaympäristössä ja nuorten asenteissa tapahtuvia muutoksia”. Se ”vastaa elinkeinoelämän koulutus- ja uravalintoja tukevasta viestinnästä ja tarjoaa yrityksille ja kouluille välineitä nuorisoviestintään. Taloudellisen tiedotustoimiston taustalla ovat Elinkeinoelämän keskusliitto EK ja Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliiton TT-säätiö.”

Mistä seminaarissa on kysymys? Kahden osapuolen hedelmällisestä yhteistyöstä? Sidosryhmäajattelun lisäämisestä puolin ja toisin? Opettajankoulutuksen kehittämisestä yhdessä yrityselämän kanssa? Kiinnostuksesta yhdistää käytäntöä ja teoriaa? Näistäkö? Takuulla, mutta myös ja ennen kaikkea ideologiasta.

Mitä ideologia on? Marxilaisittain se tarkoittaa väärää tietoisuutta ja sen luomista erilaisin keinoin ja välinein (media, koulutusjärjestelmä, uskonto jne.). Mutta onneksi marxilainen ideologian määritelmä ei enää toimi! Mehän olemme aivan liian mediafiksuja ja kyynisiä minkäänlaiselle suoralle vaikuttamiselle. Fiksuja ylipäätään. Meillä on Newsweekin huipputulokset Suomesta, meillä on Pisa-näytöt koululaisista. Elämme ”jälki-ideologista” aikaa, historia on loppunut.

Miksi kuitenkin seminaarissa ”ideologia puhuu” aivan suoraan? Miksi se on puhdasta ideologista vaikuttamista – aivan ideologian käsitteen perinteisessä merkityksessä, kuin oppikirjasta? Siksi, että olemme siirtyneet jälki-ideologisen aikakauden tuolle puolen: on mahdollista sanoa mitä vain, suoraan, päin silmiä juuri siksi, että me uskomme ideologioiden (tai ainakin niiden vaikutusten) olevan ohi. Ideologia puhuu meissä, koska se tapa, jolla tarkastelemme (poliittista, taloudellista jne.) todellisuutta on jo osa ideologiaa. Ideologiaa ei enää tarvitse ”syöttää” meille, se näkyy ”ideologiattomassa” tavassamme käsittää maailman meno.

Tästä syystä on absurdia edes miettiä, miksi opetus- ja kulttuuriministeriön erityissuojelussa oleva opettajankoulutus on vain tietynlaisen ideologian voimavaikutuksessa. Tai pohtia sitä, missä käsitykset (tai ”epäkäsitykset”) yhteiskunnasta syntyvät, jos koulutusjärjestelmää luodaan vain yhdenlaisilla merkityksillä. Tai miksi ihmisten enemmistö tulkitsee yhteiskunnan ongelmia pääosin omia etujaan vastaan.

”Osaaminen, velkakriisi, palvelujen tuottaminen.” Näiden avainsanojen ei voi sanoa peittävän ”todella tärkeitä” kysymyksiä, kuten marxilaiset väittivät ideologian tekevän: ne ovat aikalaistietoisuutemme, ideologiamme. Tässä ideologisessa katsannossa on vain luonnollista, että elinkeinoelämän viestinvälittäjät ja yhteiskunnan vaikutusvaltaisimpiin ja rikkaimpiin kuuluvat ihmiset kouluttavat opettajankouluttajia. Käsitykset historian ja ideologioiden lopusta merkitsevät muun muassa tätä.

”Ei ole muuta vaihtoehtoa”, se on ideologian lyhin määritelmä. Ai että menenkö seminaariin? Totta ihmeessä, jos pääsen. Vain 25 ensinnä ilmoittautunutta mahtuu mukaan. (Todellisuudessa menen vain, jos aamulla tuntuu siltä.)

Pohjoisafrikkalaisten pyrkiessä pommien ja kaaoksen alta rauhaisaan Eurooppaan eurooppalaisjohtavat sulkevat EU:n portteja vaatien yhtenäistä maahanmuuttopolitiikkaa. Se tarkoittaa: muualta tulleita eurooppalaisen hyvinvoinnin ”hyväksikäyttäjiä” ei siedetä, mutta ”työperäinen maahanmuutto” sallitaan. Suomessa miltei kaikkien puolueiden yhteisenä maahanmuutto- ja luultavasti myös hallituspoliittisena ohjelmana hoetaan samaa työperäisen maahanmuuton mantraa. Olisihan se kaunis periaate ellei se olisi niin tavattoman irvokas ja valheellinen.

Työperäistä maahanmuuttoa näyttää olevan käytännössä vaikea toteuttaa, kiitos täkäläisen oleskelulupa- ja työlainsäädäntöbyrokratian, jota osa yrittäjäpuolesta käyttää hyväkseen minkä veronkierroiltaan ja muilta pikku- ja isoilta vilpeiltään ehtii. Suomalaisessa kansallisestoisuudessa on myös jotain, joka liittää pienen maan asukkaat monin perverssein tavoin yhteen, tänne on vaikea sovittautua.

On myös olemassa ihmisen itseisarvo, josta jotkut ovat aina välillä muistutelleet (kuten heidän johtotähtiensä muistakin ”tieto-opillisista” päättelyvirheistä) arvioidessaan perussuomalaista ihmiskäsitystä ja maahanmuuttokantaa. Kun puhutaan työperäisen maahanmuuton sallimisen puolesta (- yleensä tämä puhe on pelkkää höpötystä ja isompien poikien matkimista -), tullaan samalla ottaneeksi kantaa ihmisen arvoon – nimenomaan välineenä. Välinearvohan on ihmisen osa siinä missä humanistisen puheenparren korostama itseisarvokin, mutta sen nostaminen esiin (tai edes sen julkilausumaton olettaminen, tietäen tai tietämättä) on vasemmistolaisessa katsannossa mielekästä vain, jos samalla kiinnitetään huomiota välineellä – ihmistyöllä – tuotetun arvon jakautumiseen oikeudenmukaisesti. Ja silloinkin on pantava merkille työperäisen ja humanitaarisen maahanmuuton välillä tehdyn eron radikaali epähumanismi ja epäkristillisyys.

Ilman yhteiskunta- ja talouspoliittista keskustelua siitä, miten työn arvo yhteiskunnassa jakautuu, työperäisestä maahanmuutosta puhuminen ”oikeana” ja ”hyväksyttynä” maahanmuuton tapana edustaa radikaalia ihmisvihamielisyyttä, kansallismielisyyttä ja fasismia sanan alkumerkityksessä; ja tässä kokoomuslaisilla, perussuomalaisilla ja sosiaalidemokraattisilla kannanotoilla on toisiinsa nähden hyvin vähän eroa.

Vasemmiston ei pitäisi langeta samaan, vaan puhua itse asiasta: kapitalismin oloissa työperäisyyden korostaminen maahanmuuttokysymyksessä ei tarkoita muuta kuin pääoman lisäarvon palvelemista, suurten ja pienten asioiden sekoittumista keskenään sosiaalitoimistojen, sohvannurkkien ja luentosalien tuottamissa aikalaistajunnoissa.

Perussuomalaisten kannatuksen tärkeä kulmakivi, rintamaiden keskustalaisen protestin ohella, on kaupunkilähiöiden köyhien sisällä myllertävä, yleensä käsittämättömäksi jäävä – ja liian usein alkoholilla ja lääkkeillä hoidettu – paha olo kasautuneine huono-osaisuuksineen, epämääräisesti kalvavine tyytymättömyyksineen vallitseviin olosuhteisiin.

Monia vihertäviä ja punertavia pelottaa ja harmittaa. Ja on syytäkin, kun perussuomalaisista parlamenttiin pääsee fasistisista mielipiteistään tunnettuja puolijulkkuja. Joillekin heidän kannattajansa ovat paskaporukkaa. Mutta Soini on kuunnellut tätä kansanosaa, hän on sanonut näille ihmisille, mitä he haluavat kuulla. Hän on antanut heille äänen.

Soini – tarkemmin: hänen esittämänsä hahmo – on perussuomalainen peruskokemus. Hänen ”kyllä muutokselle” -hokemaksi muotoilemansa peruskokemus on yhtä poliittinen kuin puolueen vaaliohjelman lauseet ”uskomme ja luomme ensisijaisesti kaikki odotukset ihmiseen” … ”kaiken perustana on se, mikä on ihmiselle hyvä. Ratkaisumme ovat siis ihmisen kokoisia.” Perussuomalainen peruskokemus ei ole poliittista, vaan pelkkää mylvintää. Todellisuudessa paljon heidän retoriikastaan kertoo ihmisvihasta.

Todellinen poliittinen kokemus syntyy vain harvoin kuin itsestään, tai on luontaista, ainakaan nykyisessä oikeistolaisessa yhteiskunnassa. Jalostuakseen poliittiseksi kokemuksen pitää kehittyä mahdollisimman hienovaraiseksi ja tarkaksi yhteiskunnalliseksi käsitys- ja arvostelukyvyksi, eli ymmärrykseksi yhteiskunnan ja maailman rakenteista ja toiminnasta.

Vasemmistolaisesti ajatellen tähän poliittiseen kokemukseen kuuluu kaikkien ihmisten keskinäinen solidaarisuus ja jokaisen toteutumismahdollisuudet. Vasta tämäntapaisen ymmärryksen avulla voi ylittää tuon usein hyvin yksityisen ja joskus tuhoavan peruskokemuksen, jota perussuomalaiset ovat käyttäneet hyväkseen. He eivät ole tarjonneet poliittista kokemusta eivätkä tule tarjoamaan, siihen heillä ei ole ideologisia välineitä.

”Perussuomalainen puolue on poliittinen kotini, omin käsin talkooporukan kanssa rakennettu”, kirjoittaa Timo Soini voitonpäivän blogimerkinnässään. Virke on tosi, sen molemmat lauseet poliittisesti tyhjiä.

Vasemmiston olisi aika herätä. Ehkä näin on jo tapahtunut.

Isoisäni (1921–2007) meni sodan jälkeen Aaltosen Kenkätehtaiden palvelukseen autoasentajaksi ja niin sanotuksi ”herrakuskiksi” kyyditsemään ensin Emil Aaltosta (1869-1949) ja sitten tehtaiden toimitusjohtajaa, vuorineuvos Lauri Kivekästä (1903-1998), joka toimi 1950-luvulla Elinkeinoelämän keskusliiton (silloisen STK:n) puheenjohtajana. Näin vaarini pääsi eräänlaisena näkymättömänä miehenä kuulemaan ja todistamaan, miten pääomapiirit järjestelivät Suomea Etelärannassa, autojen takapenkeillä, saaristohuviloilla ja metsästysretkillä vaaran vuosien jälkeisinä vuosikymmeninä. Yhteiskunnan järjestämisen ja hallinnan opit (Bernays, Friedman, Lippmann) noudettiin vetten takaa samalla kun EK:ssa opiskeltiin marxismia periaatteella ”tunne vihollisesi”.

Isoisälle ei jäänyt epäselväksi, miten pääoma ajatteli ja toimi. Kysymys oli luokkasodasta, jossa pääoman tärkein vihollinen oli demokratia, työväestö ja sen etuja ajavat järjestöt. Jos demokratialle ei ollut vaihtoehtoja, sitä piti voida hallita ja ohjailla. Demokratiaa kutsuttiin kansanvallaksi, yhteisistä asioista päättämiseksi, vaikka tavoitteena oli timokratia, vallan jakautuminen lähinnä omaisuuden määrän mukaan. Kansanedustajia ostettiin sumuverhoksi ja pidettiin marionetteina, joista nöyrimmät tai ahneimmat palkittiin miten milloinkin.

Niin vaarin kertomuksissa kuin Eduskunta-näytelmässä esitettyjen faktojen taustalla on taloudellisen ja poliittisen eliitin jakama ja edistämä maailmankuva, jonka mukaan on olemassa pieni valittujen joukko, jonka tehtävänä on omistaa, hallita ja järjestää yhteiskunta itselleen sopivaksi. Sen lisäksi on lauma eli me muut, jotka töinemme ja toimimme palvelemme ”yhteisesti rakennettua” ja ”kansanvaltaisesti” toimivaa järjestelmää.

Tietenkin kysymys on myös siitä, mihin meidät on ”aktiivisina kansalaisina” saatu ja saadaan uskomaan koulutusjärjestelmän, tutkimuksen ja median avulla, sillä myös näihin pääoma vaikuttaa, mihin suoremmin, mihin vääremmin. Opetussuunnitelmia voidaan kirjoituttaa rahalla, yliopistojen suuntaa ja tutkimusta ostaa samoin kuin media-aikaa. Yhteiskunnan hallinta perustuu niin yleisen huomion suuntaamiseen kuin demokraattisen järjestelmän manipulointiin. Hallinta ei tietenkään ole determinististä eikä aukotonta ja siksi keinovalikoiman on oltava laaja ja vaikuttamisen painavaa. Hallinnan muodoista voi tietenkin tulla myös tietoiseksi. Ja tähän tarkoitukseen Eduskunta-esitys on hyvä; se kertoo, kuinka taloudellisen eliitin rosvoparonit – juristeista, pankkiireista, poliitikoista, virkamiehistä jne. koostuvine sotajoukkoineen – ovat tehneet yhteiskunnan taloudellisesta ja poliittisesta hallinnasta taidetta.