Kuka muistaa Eppuja?

Kuka muistaa, että Eppu Normaalin eli kai lähinnä Martti Syrjän ja hänen veljensä Pantsen luova kausi kesti pikkuisen yli kymmenen vuotta, kahdeksankymmentäluvun, Akun tehtaasta Historian suurmiehiä -levyyn. Okei, totta kai mukaan voi ottaa Maximum Jee Jeen ja 2000-luvun pari uusplättyä, mutta sittenkin. Jumalaare sentään, Martti Syrjä oli alle kolmekymppinen kirjoittaessaan parhaat sanoituksensa! ”Älkää luottako yli kolmekymppisiin!”

Saarikoski, Pentti, syntyi ja kuoli. Hänestä olisi voinut tulla… Mutta hän joi ja otti ja joi ja pilasi ja sillä tavalla. Kuuntelen Kentauri-nimisen orkesterin sovituksia hänen runoistaan. ”Että rauha pysyisi” on heidän ensimmäinen ja ainut levytyksenä vuodelta 2004, jo kymmenen vuoden takaa. Kuuntelen ja kuullessani pidän pötypuheena tuota kaikkea Saarikoskestakin sanottua. Jokainen saa Suomessa osansa sonnasta, sinäkin Brutukseni, juuri sinä. Saarikoski antoi sen, mitä oli annettavaa. Ja me muut luemme ja kuuntelemme, jos osaamme.

Kentaurin kaikki kauniit Saarikoski-kappaleet: http://kentauri.bandcamp.com/

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

”Kun on käymässä taisteluun, haarniskan pitää hohtaa”

14.2.1989, tasan kaksikymmentä viisi vuotta sitten, kuolemankielissä riutunut Iranin hengellinen johtaja ajatolla Khomeini antoi poliittisen lausunnon (fatwān) kirjailija Salman Rushdiesta. Intiassa vuonna 1947 syntynyt ja sittemmin brittiläistynyt kirjailija oli julkaissut maailman muslimijohtajia loukanneen romaaninsa Saatanalliset säkeet. Fatwān perusteella jokaisella kunnon muslimilla oli lupa ja oikeastaan velvollisuus tappaa kirjailija. Murhaaja julistettaisiin marttyyriksi ja palkittaisiin ties kuinka monella paratiisin neitsyellä.

Rushdie päätyi Iso-Britannian salaisen poliisin M15 suojelutasolle kaksi, ykkösessä on vain kuningatar. Muistelmateoksessaan Joseph Anton. Muistelmat (WSOY, 2013) Rushdie valaisee elämäänsä tappokäskyn varjossa, jatkuvaa pakoilua ja salailua sekä kansainvälistä kamppailuaan fatwāa vastaan. Kampanja toi hänet Suomeen syksyllä 1992, jossa toimittaja Seppo Puttonen teki hänestä radioreportaasin ”Salman Rushdie – sanojensa vanki”.

Muistelmiensa keskivaiheille kirjailija on sijoittanut kuvauksen ratkaisevasta hetkestään, se on hänen le moment décisif, jossa valkenee, minkä puolesta on taisteltava. Sanan- ja kertomisen vapauden. Vapaassa maailmassa kenelläkään ei ole oikeutta määrätä, mitä saa ja mitä ei saa kirjoittaa ja julkaista. Samalla selviää muutama muukin asia. ”Näkymätön ja vaiennettu mies oli tyhjä tila, johon muut saattoivat kumota omat ennakkoluulonsa, aikomuksensa ja vihansa.”

Rushdie oppi, ettei maailma ollut myötätuntoinen paikka. Toisaalta, mitä muuta olisi sopinut odottaa? Vastustajien päiden kääntämiseksi ei riittänyt järjen käyttö, eivät teot eivätkä vakuutukset. Mikään ei riittänyt poliittisesti lietsotun vihan lepyttämiseksi. Siksi itsekunnioituksen säilyttämisen nimissä oli vedettävä oma linja ja pidettävä se. ”Kun on käymässä taisteluun, haarniskan pitää hohtaa”.

Iranin hallitus ilmoitti julkisesti vuonna 1998, ettei se enää tukisi Rushdien murhahankkeita. Ilmoitus annettiin diplomaattisuhteiden solmimiseksi Iso-Britannian kanssa. Fatwāa ei edelleenkään ole kumottu.

Nykyisin Salman Rushdie elää Lontoossa ja Manhattanilla kirjallisen jetsetin elämää, hänet nähdään ulkona kauniiden naisten seurassa, hänestä kirjoitetaan seurapiiripalstoilla.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Tutkijoiden AA-kerho

ImageAnonyymit akateemiset on brittiläisen Guardian-lehden palsta niille, jotka haluavat kirjoittaa yliopistosta nimettömästi. Nimettömyys on lehden mukaan tarpeellista, jos nimellä kirjoittamisesta voi seurata ikävyyksiä (työn tai maineen menetys). Sarjan ensimmäinen teksti toistaa samaa, jota on viime vuosina kuultu riittämiin:

”Koska yliopistot (minun ei … vielä) ovat parasta aikaa pakottamassa akateemisen henkilöstönsä osaksi yksityisen sektorin tyylistä avokonttoriympäristöjä, epäilen että näemme entistä enemmän tutkijoita kohdeltavan yksinkertaisesti tiedon tuottajina, jotka myyvät tuotteitaan kuin kumiankkoja.”

Kirjoittaja olettaa, että tutkijat tekevät tutkimusta. Mitä silloin tehdään, jos tutkimusta ei synny tai se on sisällöltään tyhjänpäiväistä? Otetaanko se avokonttorikin pois?

Anonyymin akateemisen mukaan yliopistoista on tullut yhtiövallan välineitä, tutkijoista tutkimustulosten alihankkijoita, akateemisesta vapaudesta ei enää tietoakaan, takana vapauden kultamaa – ja hallintotehtävät sen kun professoreilla lisääntyvät.

Hohhoijaa.

Mistä silloin on kysymys, kun hallintotehtäviin ja vallan kahvaan hingutaan, kun hallintovaltaa hamutaan silmät kiiluen, suu vaahdoten, samppanjalasit hikisissä käsissä täristen?

Lue rakas ystävä Shakespearea. Kun vanha kuningas makaa henkihieverissä sukupuolitautien ja kaalin runtelemana, hovin kaislikossa kuhisee. Valtaa jaetaan uudelleen kamareissa ja käytävillä. Liehittelijät on jo aikaa lähetetty vieraalle maalle kutsumaan uutta kuningasta. Hovi ja hallitus järjestetään uudelleen, salissa tanssitaan. Auta armias vanhan vallan perillisiä, kun toivo raukeaa, giljotiinien teriä tahkotaan, veri virtaa.

Kuningas on kuollut. Kauan eläköön kuningas!

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Verkkopedagogiikan peruslauseet

Käyn tänään Educa-messuilla puhumassa Tuusulan kunnan opettajille tieto- ja viestintäteknologian (kauhea ilmaisu, josta pitäisi päästä!) iloista ja suruista. Ajattelin keskittyä juttelemaan lähinnä iloista, joita minulle ja joillekin tuntemilleni opettajille on koitunut netin pedagogisessa käytössä. Jätän alan teoriat, käsitteet ja yleishöpinät vähemmälle eli kokonaan pois.

Olen yrittänyt pelkistää netin käyttöni – siellä tapahtuvan ja sitä hyödyntävän oppimis-, opiskelu-, opetustoimintani – muutamiksi yksinkertaisiksi peruslauseiksi, joita voisin työssäni koetella, pohtia ja kenties yrittää noudattaa.

- Välineiden (menetelmien, ratkaisuiden) opetteleminen ei saa viedä liian pitkää aikaa eikä olla turhan hankalaa: puolessa tunnissa on oltava jo melkein perillä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että välineiden on oltava helppokäyttöisiä (vrt. wikit).

- Niistä pitää olla työlleni ja työssäni jotain konkreettista hyötyä ja apua, niiden pitää kehittää työtäni, innostaa minua ja innostuttaa muita. Välineillä on oltava selkeä ja näkyvä käyttöarvo.

- Välineiden käytöstä tulee olla hyötyä myös vertaisilleni ja kaikille, joita opetus- ja oppimistoiminnan kehittäminen – pedagogiikan uudistaminen – kiinnostaa. Haluan jakaa ideoita, omaksua niitä muilta ja kehittää asioita yhdessä muiden kanssa; olla linkki ketjussa.

- Verkon ja välineiden pitää olla avoimia, vapaita, ilmaisia ja julkisia, aivan niinkuin julkisin varoin ylläpidetty koulutusjärjestelmä. Voin ottaa, mitä tarvitsen, antaa, mihin kykenen, sekä tehdä ja luoda yhdessä tuttujen ja tuntemattomien kanssa, mitä tahdon (tahtoni ja maailman rajat tuntien).

- Haluan korostaa (oppimisen, opiskelemisen ja opettamisen) prosesseja ja toimintaa lopputulokseen nähden, vaikka onhan hienoa olla myös auteur.

- Jos otan jotain itselleni uutta käyttöön tai kokeilen sitä, uskallan samalla luopua jostain vanhasta – en myöskään suostu tekemään jatkuvasti päällekäistä työtä, ainakaan samalla palkalla tai ilman apua.

- En oleta, että netin käyttö opetuksessa olisi taikakeino, joka ratkaisisi oppimisen, opiskelemisen ja opettamisen kaikki pulmat, mutta eihän niin luule kukaan. Uskon kuitenkin, että monipuolisuus, monimuotoisuus ja yhdessä tekeminen ovat oppimisen maailman a ja o.

Näistä ajatuksista puhun ja esittelen samalla muutamia Wikimedia-säätiön ilmaisia ja avoimia työvälineitä: jokaiselle tutusta Wikipediasta pääsee Wikimedia Commonsin jo lähes 20 miljoonan käyttövapaan tiedoston (kuvien ja äänien) ja Wikiopiston käyttöön kaikenlaisen oppimisen, opiskelemisen ja opetuksen tukena.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Kuin kotonaan

Nousimme junasta Tottenham Court Roadin asemalla ja lähimmässä kemikaliossa käyntimme jälkeen astuimme bussiin numero 24, jolla ajoimme Camdenin poikki Kuninkaallisen vapaasairaalan vieressä sijaitsevalle päätepysäkille. Kävelimme Hamsteadin etelälaitaa Weddenburn Roadin läpi ja Nutley Terracen poikki reilun kilometrin päässä, osoitteessa Marefield Gardens 20 sijaitsevaan Freud-museoon. Olin käynyt siellä viimeksi aivan 1990-luvun alussa valmistujaislahjaksi saamallani ensimmäisellä Lontoon matkallani. Olin sijoittanut museon muistissani kauemmaksi kuin missä se todellisuudessa oli, tai sitten matka oli ajallisen etäisyyden kasvaessa merkillisesti lyhentynyt.

Oleilimme pääasiassa talon alakerran arvoituksellisessa huoneessa, joka oli toiminut Freudin työ- ja vastaanottotilana hänen loppuaikansa ennen syyskuussa 1939 toimitettua eutanasiaa. Vuotta aiemmin, kesällä 1938, Freudit olivat paenneet kotikaupungistaan Wienistä Hitlerin liitettyä Itävallan natsi-Saksaan (Anschluss Österreichs) aiemmin saman vuoden keväällä. Freudin kirjojen ja arkeologisen patsaskokoelman ohella isossa huoneessa on Wienin muuttokuormassa ollut sohva, jossa Freudin potilaat vuosikymmenten ajan kertoivat hänelle elämästään.

Museon putiikista ostimme psykoanalyytikko Stephen Groszin kiinnostavalta vaikuttavan kirjan The Examined Life – How We Lose and Find Ourselves (2013), joka koostuu kirjoittajan tapaamien ihmisten lyhyistä tapauskertomuksista. Sen nimi tarkoittaa jonkin asian – tässä tapauksessa oman elämän – tarkastelemista tai tutkimista niin tarkasti ja huolellisesti, että sitä oppisi ymmärtämään ja osaisi ratkaista siihen liittyviä pulmakysymyksiä – sitä, ”kuinka kadotamme ja löydämme itsemme”.

New York Timesin arvostelijaa harmittaa Groszin kirjan nimi ja lukujen otsikot. Hänestä ne antavat vaikutelman halpahintaisesta hyvän elämän oppaasta, vaikka kysymys on ”psykoanalyyttista prosessia kuvaavasta oivaltavasta ja kauniisti kirjoitetusta kirjasta, ja siitä, miten ihmisten yritykset yhdistää mennyt, nykyinen ja tuleva heijastavat heidän kykyään muuttua.” Grosz muistuttaa, kuinka psykoanalyytikot ovat innokkaita puhumaan menneisyyden nykyisyydestä, vaikka ”myös tulevaisuus elää nykyisyydessä. Tulevaisuus ei ole jokin paikka, jonne olemme menossa, vaan mielessämme tällä hetkellä oleva idea. Me luomme sen ja se luo meidät. Tulevaisuus on nykyisyyttä muokkaava kuvitelma.”

Kirjan suomalaisista esittelijöistä olen löytänyt JP Jakosen ja hänen suomentamansa kirjan luvun ”Miten menetyksen pelko voi saada meidät menettämään kaiken”. Muutaman kirjan luvuista voi lukea englanniksi Groszin omilta nettisivulta. Suomeksi kirjan kertomusten hengestä saa käsityksen alla olevasta lukunäytteestä ”Kotona”.

*

”Tapasin professori James R:n ensimmäisen kerran pyhäinpäivän aattona. Lapseni oleskelivat yhä yöasuissaan ja sanoivat leipovansa äidin kanssa suklaakakun ja koristelevansa sen tomusokerista tehdyillä haamuilla sillä aikaa, kun työskentelen alakerrassa.

Äänet, jotka syntyivät vaimoni korjatessa aamupalan pois pöydästä, ja tyttäreni pianoharjoituksen ensimmäisistä soinnuista, häipyivät astellessani alakerran vastaanottohuoneeseen ja sulkiessani oven jäljessäni. Sytytin valot, säädin termostaatin ja vein aamulehden odotushuoneeseen. Kello oli kymmentä vaille yhdeksän.

Sopiessamme puhelimessa tapaamista, James R. ei ollut kuulostanut kovin innokkaalta, siksi ajattelin, ettei hän saapuisi turhan aikaisin, vaan ehkä täsmällisesti ajallaan. Istuin tuolissani, tarkistin uudelleen hänen nimensä ja osoitteensa muistiostani, ja suljin silmäni. On vaikea kuvailla tuntemuksiaan hetkeä ennen tapaamista – ne ovat sekoitus valmistautumista, uteliaisuutta ja epämääräistä levottomuutta.

Kaksi tai kolme minuuttia yli yhdeksän ovikello soi. Ovella seisova mies oli pitempi, vankempi kuin hänen äänensä oli antanut aavistaa. ”Herra Grosz”, hän sanoi.

Kun hän oli asettunut istumaan vastapäätäni, kysyin häneltä, kuinka voin auttaa.

Hän sanoi, ettei ollut varma, pystyisinkö auttamaan häntä. Hän ei ollut varma, pystyisikö kukaan. Hän ryhtyi kertomaan itsestään. Hän oli 71-vuotias. Ennen jäämistään eläkkeelle hän oli ollut suuren lontoolaisen opetussairaalan professori. Hän oli pärjännyt ammatillisesti hyvin, vaikkei tiennyt miksi. Hän kertoi, että koska hän puhui verkkaisesti, ihmiset erehtyivät usein luulemaan, että hän oli älykäs. ”En ole erityisen älykäs”.

Hän kuvaili 44-vuotista avioliittoaan perhelääkäri Isabelin kanssa. Hän kertoi lapsistaan, kahdesta tyttärestään ja kahdesta pojastaan. Tyttäret olivat naimisissa ja heillä oli lapsia, pojat eivät olleet naimisissa, mutta olivat menestyneet ammateissaan. ”Elämä on ollut pitkä matka, paikoin vaikea, mutta enää minulla ei ole todellista huolta kenestäkään heistä.”

Hän vaikeni. ”Isabel ja minä olemme olleet vain kerran perheterapeutilla, joka ajatteli, että minun olisi hyvä tulla tapaamaan sinua. Hän sanoi, että sinä saattaisit löytää minulle terapeutin. En tiedä, mitä hän on kertonut sinulle minusta.”

Kerroin hänelle sen, mitä perheterapeutti oli sanonut – että hän oli ajatellut, että James R:n olisi paras kertoa minulle itse itsestään.

Ennen kuin ehdin sanoa muuta hän lisäsi: ”Kertoiko hän sinulle, että olen homo?”

Tarina, hän sanoi, oli yksinkertaisesti seuraava: naidessaan Isabelin hän pani seksuaalisuutensa kaappiin, kunnes kaksi vuotta sitten, isänsä kuoleman jälkeen, ”otin sen jälleen ulos.” Hän oli ollut tapaamassa tytärtään ja tyttären perhettä New Yorkissa ja löytänyt itsensä homosaunasta Manhattanilta. ”Ensimmäistä kertaa elämässäni, tunsin itseni.”

Hänen suhteensa saunaseuralaiseen jäi lyhytaikaiseksi, mutta sen jälkeen hänellä oli ollut kaksi muuta poikaystävää. ”En luonnollisestikaan ole nuori, joten minun on ollut tutustuttava Viagraan. Kysymys ei kuitenkaan ole vain seksistä, tiedän tämän olevan minulle tärkeää.”

Kysyin häneltä tarkoittiko hän, ettei hänellä ole koskaan aiemmin ollut seksiä miehen kanssa.

”Näin on,” hän sanoi. Hän oli ollut seksuaalisesti kiinnostunut miehistä koko elämänsä. Hän oli aina tiennyt olleensa homo ja mennessään yliopistoon opiskelemaan olettanut tapaavansa miehen ja se olisi siinä, mutta näin ei käynyt. ”Siellä oli joitakuita rohkeita ihmisiä, jotka olivat avoimesti homoja, mutta minä en ollut yksi heistä.”

Hän nojautui eteenpäin tuolissaan. Hän kertoi minulle, että hän ja hänen vaimonsa opiskelivat samaan aikaan lääketiedettä. ”Hän oli silloin ja on nyt paras ystäväni.” Valmistumisen jälkeen he menivät naimisiin. Hän oli yrittänyt ottaa asian esiin Isabelin kanssa useampaan kertaan vuosien kuluessa, mutta yritykset eivät olleet johtaneet mihinkään.

Muutama kuukausi sitten hän oli kertonut vaimolleen tapailemastaan miehestä. Isabel oli tietenkin järkyttynyt, mutta ymmärtäväinen. Muutaman kamalan viikon jälkeen he päättivät hakeutua perheterapeutille. James ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Hän halusi jatkaa Isabelin kanssa, muttei tiennyt miten. ”Sen tähden olen täällä.”

Joinain päivinä hän oli vakuuttunut, että heidän pitäisi myydä talo ja hankkia kaksi pienempää asuntoa, kummallekin omansa, jotta he voisivat elää omaa elämäänsä. Toisina päivinä hän ajatteli ongelman olevan jotenkin perustavampi, koskevan heidän vuodeyhteyttään. ”Minulla on hirvittävä tunne, että voisin valita elää miehen kanssa ja pian tajuan, etten osaisi olla läheisesti hänenkään kanssaan.”

Kysyin häneltä, mitä hän tarkoitti.

Hän kertoi minulle, että Isabel tuli toimeen ihmisten kanssa, hän ei. Hän ei todellakaan käsittänyt, miten Isabel oli jaksanut hänen kanssaan kaikki vuodet. Perheessä vitsailtiin, että hän oli parhaimmillaan nukutettuna. ”Olen kiusallinen. Jotkut ihmiset tykkäävät siitä, jotkut eivät. Näytän aina sanovan sen, mitä kaikki ajattelevat, mutta jota kukaan ei halua laukaista ääneen.”

Yritin olla näyttämättä sitä, mutta luulen, että hän huomasi, kuinka kuulin tämän seikan – että hän saattoi sanoa toisista sanomattomia asioita, muttei itsestään. Tekikö hän toiset kiusaantuneiksi, jottei itse tuntisi olevansa kiusaantunut? Miettiessäni tätä hän kysyi, ”kuinka psykoterapia auttaa minua ratkaisemaan tämän?”

Vastasin, etten ollut vielä varma, millä tavalla psykoterapia auttaisi häntä.

Hän sanoi, että yleensä hän halusi saada aikaan päätös ja sitten toimia – mutta nyt hän ei osannut päättää, mitä pitäisi tehdä. Kukaan ei koskaan ollut nähnyt häntä hämmentyneenä, ja silti sellainen hän nyt oli. Toisinaan jääminen ja toisinaan lähteminen voisivat tuntua oikeilta ratkaisuilta. Hänen lapsensa eivät tienneet hänen olevan homo eikä hän halunnutkaan heidän tietävän. Hän ei tahtonut, että he vihaisivat häntä, ajattelisivat hänestä pahinta.

Sanoin ymmärtäväni häntä, kun hän sanoi, ettei hän halunnut tehdä mitään, mitä joutuisi myöhemmin katumaan.

Hän oli samaa mieltä. ”Joskus tuntuu oikealta lähteä. En ole koskaan tuntenut olevani oma itseni Isabelin kanssa.” Sitten hän kuvaili sunnuntai-iltapäivää, jonka hän oli viettänyt poikaystävänsä sylissä maaten. ”Kuuntelimme makuuhuoneessa CD-levyä. Kun levy loppui, en noussut ylös ja hän jatkoi syleilemistäni. Makailimme siellä koko loppuiltapäivän, kunnes halusin lähteä. En ole koskaan tuntenut mitään vastaavaa.”

”Etkä halua luopua siitä.”

”Nimenomaan, en usko, että pystyn luopumaan.”

”Miksi nyt?” kysyin.

Hän ei tiennyt miksi. Ehkä ajankohdalla oli jotain tekemistä heidän elämänkulkunsa ja -tilanteensa kanssa. Valmistumisensa jälkeen hän oli viettänyt suurimman osan elämästään hoivaamalla toisia. Toinen toisensa jälkeen Isabelin vanhemmat, sitten hänen omat vanhempansa sairastuivat, vaativat auttamista, kuolivat: rintasyöpään, paksusuolen syöpään, sydäntautiin, haimasyöpään. Hänen vanhimmalla tyttärellään oli ollut vaikea lapsuus – lukihäiriö, hankaluuksia opettajien kanssa, myymälävarkaus. Tuo kaikki oli nyt takana, hänen vanhempansa olivat kuolleet ja lapset olivat maailmalla. ”Saatan kuulostaa itsekkäältä, mutta nyt haluan tuntea jonkun rakastavan minua, enkä vain, että joku on velvollinen huolehtimaan minusta.”

Olimme muutaman minuutin hiljaa.

”Kauhea myöntää, mutta tunsin helpotusta, kun isäni kuoli. Hän oli kamala.” Vaikka hänen isänsä oli yhteisön arvostettu jäsen, yleislääkäri ja kaupunginvaltuutettu, hänen kanssaan oli mahdotonta elää. Hän oli ammattimainen hyväntekijä ja kaikki ajattelivat hänen olevan ihastuttava. Kotioloissa hän oli altis äkkinäisille raivokohtauksille. ”Hän toipua yht’äkkiä, mutta minua kaivoi sydänalasta vielä pitkän aikaa. Saatoimme nähdä, kuinka raivonpuuska nousee, muttemme voineet mitenkään pysäyttää sitä.”

Pahinta oli kuitenkin eräs toinen asia – miten kuvata sitä? – hänen isänsä välinpitämättömyys. ”Muistan parhaiten hänen poissaolonsa, muistan hänen menneen vastaanotolleen ennen kuin ehdin lähteä kouluun. Oli jotenkin selvää, ettei hän sietänyt minua. Tuntui, kuin hän ei olisi kestänyt odottaa päästäkseen minusta.”

Kuunnellessani häntä palasin hänen muistoonsa, hänen nautintoonsa olla miehen kanssa, poikaystävän sylissä niin pitkään kuin halutti. Kysyin häneltä, ajatteliko hän, että osa miehen sylissä olemisen voimasta johtui siitä, että se teki tyhjäksi hylkäämisen kokemuksen, isänsä aiheuttaman kivun, josta hän oli kärsinyt.

”Tunnen, että katsoessaan minua isäni ei pitänyt näkemästään. Tuona iltapäivänä tunsin päinvastaisesti – tunsin olevani kotona.”

Olimme hiljaa hetken, kunnes hän sanoi: ”Kuvittelen, ettei tarinani ole kovin tavanomainen, eihän voi olla montaa miestä, jotka tulevat luoksesi, jotka vaihtavat tällä tavalla näin suuntaa, minun iässäni. Mutta niin vain nyt on.”

Istuimme pitkän ajan vaiti ja minä ajattelin hänen avioliittonsa aikaa, kuvittelin melkein kuin valokuva-albumista häntä ja hänen vaimoaan opiskelemassa lääketiedettä, heidän hääpäiväänsä, lasten syntymät, vanhempien kuolemaa, heidän yhteisiä vuosiaan. Näin syntymä- ja juhlapäivien kierron. Ajattelin professori R:n ja hänen vaimonsa opiskelijoiksi, niin vähän he tiesivät silloin, niin vähän saattoivat aavistaa.

Sitten, ehkä jokin etäinen melu yläkerrasta, tai kenties pianon tai puheen ääni pani minut ajattelemaan omaa vaimoani ja omia lapsiani, kuvittelin samanlaisen valokuvasarjan omasta elämästäni. Syntymät, kuolemat. Mitä mahtaa olla edessäpäin?

Professori R. huokasi ja kysyin häneltä, mitä hän oli ajattelut, kun olimme hiljaa.

”Ajattelin, että jos vaimoni pystyy elämään kanssani sellaisena kuin olen, haluan jäädä asumaan hänen kanssaan ja tavata poikaystävääni. Jos hän kykenee tähän, haluan sitä.”

Pysähdyimme hetkeksi, ja kuten olimme sopineet, ohjasin hänet psykoterapeutille, jonka työtä arvostin ja jonka vastaanotto oli professori R:n kodin lähettyvillä. En tavannut häntä enää, mutta aika ajoin huomasin miettiväni tapaamistamme. En ole varma, miksi.

Kaksi vuotta myöhemmin istuksin lähikahvilassa odottelemassa vaimoani. Selaillessani pöydälle jätettyä Timesia silmäni osuivat professori R:n nimeen ja valokuvaan muiden kuolinilmoitusten joukossa. Siinä kerrottiin hänen merkittävästä urastaan ystävien ja työtovereiden kunnianosoituksin. Muistokirjoituksen lopussa mainittiin, että hänen nukkuessaan rauhallisesti pois, hänen vaimonsa oli ollut kotona hänen kanssaan.”

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Pierre Bourdieun maanläheinen metodi

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa voidaan nojata käsitykseen, jonka mukaan siinä ei oteta kantaa yhteiskunnan politiikkoihin, vaan tutkitaan sosiaalisen todellisuuden ilmiöitä sellaisina kuin ne ovat. Toisen käsityksen mukaan tutkimus on aina tavalla tai toisella kannanotto jonkin asian puolesta lähtien jo tutkimuskohteen valinnasta. Asiaan liittyy myös tutkimuksen metodiikka: kerätäänkö ja analysoidaanko aineisto tutkijan oman kokemuksen läpi vai ulkokohtaisesti ”tutkija-ammatin” välineellisin keinoin?

Mikäli esimerkiksi tutkitaan poliittisia asiakirjoja ”tutkija-ammatin” suojasta, voidaan saada aikaan monia ”tutkija-ammatin” kannalta suotuisia ja eteenpäin vieviä tutkimustuotteita, ja samalla vahvistaa todellisuuskäsitystä, jossa asiat tapahtuvat riippumatta poliittisten toimijoiden päätöksistä. Tämä sopii vaihtoehdottomaan maailmankuvaan. Tämän vastapainoksi olisi tärkeä tehdä tutkimusta, jossa saataisiin näkyviin yksittäisten toimijoiden teot ja todellisuus. Tarvittaisiin kenttätutkimusta, jossa tutkija havainnoi sosiaalista todellisuutta sen kaikissa mahdollisissa olomuodoissa. Eräs esimerkki tällaisesta tutkimuksesta on ranskalaissosiologi Pierre Bourdieun tutkimusryhmän massiivinen teos La Misère du Monde eli Maailman kurjuus (engl. The Weight of the World). Se perustuu laajalle yhteistyölle ja suureen laadulliseen haastatteluaineistoon. Aineisto on kirjoitettu journalistisesti ja mosaiikkimaisesti, ottamalla mukaan runsaasti suoria haastatteluotteita jättäen ne sellaisinaan tekstiin, mutta myös teoreettisesti niitä tulkiten.

Ranskan valtiollinen eläkerahasto ehdotti Bourdieulle perinteistä kyselytutkimusta ranskalaisesta köyhyydestä, mutta hän ei suostunut siihen ( – kenellä on nykyisin varaa sanella tutkimuksensa ehdot!?). Tilastoluvut eivät hänen mukaansa kertoisi riittävän tarkkaan ja tiheästi köyhyyden piirteistä. Sen sijaan olisi tehtävä syvähaastatteluja, jotka näyttäisivät kurjuuden moninaisuuden. Teos saavutti suuren suosion ja mahdollisti kustannuskollektiivin (Raison d’agir) perustamisen, joka julkaisi huokeahintaisia populaaritekstejä ja poliittista kirjallisuutta taloudellisesta menestyksestä paljonkaan välittämättä.

Bourdieun ja hänen tutkimusryhmänsä tutkimus osoitti, kuinka ranskalainen keskiluokka elää työväenluokan tavoin katteettomien lupausten kurjuudessa ilman lupausta paremmasta huomisesta. Keskiluokan kurjuus perustuu sen omaan kokemukseen valinnan mahdollisuuksien kapenemisesta: työväenluokan tapaan se ei enää voi valita kulutustottumuksiaan yhtä vapaasti kuin ennen.

Bourdieun ym. tutkimus pyrkii osoittamaan ranskalaisen yhteiskunnan pienen ja suuren kurjuuden kuuntelemalla ihmisten omia kertomuksia menemällä sinne, missä yhteiskunnallista todellisuutta eletään. Tutkijat vierailevat julkisen sektorin työpaikoilla, kaduilla, sosiaalitoimistoissa ja kouluissa sekä kuvaavat lähiöitä ja tyhjenevien kaupunkien keskustoissa aikaansa viettävien nuorten urbaania katuelämää.

Teoksen loppupuolen lukuun ”Hylkiöt järjestelmän sisäpuolella” on sijoitettu seitsemän reportaasia Ranskan koulutusoloista. Pääluku alkaa historiallisella katsauksella ranskalaisen koulutusjärjestelmään toisesta maailman sodasta eteenpäin.

Patrick Champagnen kanssa kirjoittamassaan katsauksessa Bourdieu kuvailee suurpiirteisesti ranskalaisen koulutusjärjestelmän ”demokratisoinnin” piilomerkityksiä, muun muassa työläistaustaisten tai maahanmuuttajien ”pehmeän” koulutusuralta syrjäyttämisen tekniikoita. Niiden mukaan koulutus tuottaa uudelleen olemassa olevat yhteiskunnalliset suhteet ja synnyttää systemaattista väärintunnistamista eli esittäytyy riippumattomana yhteiskunnallisesta vallankäytöstä, vaikka se tosiasiassa sosiaalistaa ikäluokat vakiintuneen yhteiskunnallisen vallan- ja työnjakoon. Tämän yleiskatsauksen lisäksi Bourdieun kirjoittajakumppanit kuvailevat koulussa esiintyviä symbolisen väkivallan käytäntöjä opettajien ja oppilaiden näkökulmasta.

Ensimmäisessä reportaasissa haastatellaan algerialaistaustaista Malikia ja kerrotaan hänen vaikeuksistaan sopeutua systeemiin. Toinen reportaasi kertoo kolmen tytön hankaluuksista siirtyä peruskoulusta lukioon. Tyttöjen mielestä ongelma on, että osa heidän tiedoistaan ja taidoistaan näyttää pyyhkiytyvän pois lukiossa. Erityisen kiusallista on luopua niistä ystävyyssuhteista, jotka auttoivat jaksamaan peruskoulussa: ”ystävien paratiisi” vaihtuu äkkiseltään lukion akateemiseksi helvetiksi, jossa matikkapäät erotellaan muista jo ensimmäisen vuoden alussa.

Bourdieun ja hänen kumppaneidensa teoksessa selvitellään lähietäisyydeltä myös koulutuksen sisäistä differentiaatiota eli koulujen eriytymistä ja tämän tosiasian unohtumista valtakunnallisessa koulutuskeskustelussa. Tekijät kuvaavat Fanny-nimisen keski-ikäisen opettajan kaksoiselämää. Toisaalla ovat nuorena uralle asetetut toiveet, toisaalla nykyisen opetustyön karu todellisuus: toiminta oppilaiden sosiaalityöntekijänä, miltei heidän mielenterveydenhoitajanaan. Vaikka Fanny sanoo työnsä olevan välillä aika paskamaista, hän myöntää olevansa edelleen hieman ”idealistinen”. Se auttaa asettumaan heidän asemaansa ja ymmärtämään heitä markkinaistuneen maailman puristukseíssa.

Ikään kuin Fannyn vastapainoksi kirjan seuraavat reportaasit kuvaavat nuoren Colette F:n tapauksen. Colette opettaa yläasteella, jossa esiintyy monia hankaluuksia, myös oppilaiden huumeongelmia. Suuri osa hänen ajastaan ja energiastaan menee työrauhaongelmien setvimiseen. Samoja ongelmia on kohdannut opettaja nimeltä Héléne. Hänen mielestään pahinta ei ole luokkahuoneen työrauhan ylläpitäminen eikä sekään, että antaa oppilaille arvosanoja väärin perustein vaan se, että omat kasvatusihanteet valuvat hiekkaan oppilaiden riittämättömän valvonnan puutteessa, oppilaiden harjoittaman väkivallan ja heidän monien sosiaalisten ongelmiensa seurauksena.

Päättävässä reportaasissa Bourdieu ja hänen tutkijansa kertovat pitkän ammattikokemuksen omaavasta noin 50-vuotiaasta rehtorista, jonka päivä täyttyy erilaisten hankalien ongelmien ratkomisesta: on oppilaiden välistä nujakointia, huumeiden välittämistä koulussa, opettajiin kohdistuvaa väkivaltaa välitunneilla ja luokissa. Työläistaustainen rehtori ei ole vaipunut apatiaan eikä kyynistynyt. Hän ei halua tehdä koulusta poliisiasemaa eikä ottaa käyttöön kovia otteita, vaan tahtoo ”pelastaa” niin monta oppilasta kuin mahdollista. Hän on selvästi koulutus- ja yhteiskuntajärjestelmää kritisoiva taistelija, joka pitää kiinni nuorena omaksumastaan käsityksestä, jonka mukaan koulut edustavat toivoa etenkin yhteiskunnan riistettyjen keskuudessa.

Bourdieun kirja luo väläyksiä 1990-luvun alun ranskalaiskoulujen todellisuuteen kuvaten koulutuksessa harjoitetun institutionaalisen ja symbolisen väkivallan muotoja. Sen tyyppiseen ja ennen kaikkea pitempikestoiseen etnografiseen kenttätyöhön perustuvaa tutkimusta kaivataan enemmän värittämään kuvaa Suomenkin koulutusoloista. Jotain on jo olemassa, kuten Tommi Hoikkalan ja Petri Pajun tutkimus ”Apina pulpetissa”. Enemmän tarvitaan, ei vain koulusta, vaan monista muista muutoksessa olevan yhteiskunnan paikoista.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Jerusalemista Jerikoon, sanoista tekoihin

Eräs lainoppinut halusi panna Jeesuksen tiukoille ja uteli, varmaan vittuillakseen, mitä hänen pitäisi tehdä elääkseen ikuisesti. Jeesus vastasi kysymyksellä: ”No, mitä itse ajattelet? Miten sinä luet lakia?” Mies vastasi vakuuttavalla tavalla korostaen Jumalan rakastamisen tärkeyttä koko sielulla, voimalla ja ymmärryksellä sekä huolen pitämistä lähimmäisestä niin kuin itsestä. ”Mutta kuka on minun lähimmäiseni,” hän kysyi Jeesukselta.

Vastaukseksi Jeesus kertoi tarinan eräästä työmatkalla olevasta naisesta. Keikyän kohdalla, vähän Pirjon Pirtin jälkeen, nainen näki ojanpenkalla ihmishahmon. Hän pysäköi auton ja nousi varovasti katsomaan, mikä oli hätänä. Roistojoukko oli hakannut maassa makaavan henkihieveriin ja jättänyt hänet tienposkeen. Ohi ajanut pappi oli hidastanut, avannut ikkunan, mutta painanut kaasua ja ajanut pois. Samoin oli tehnyt muutama muukin ohikulkija.

Nainen nosti pahoinpidellyn autoonsa ja ajoi lähellä olevalle Mommolan motellille. Hän puhdisti ryvetetyn haavat ja laski hänet levolle. Motellin vastaanotossa nainen maksoi huoneen ja sanoi: ”Pitäisittekö hänestä huolta. Ja pankaa mahdolliset lisäkulut kortilleni.”

Tarinan päätyttyä Jeesus kysyi lainoppineelta, kuka hänen mielestään on lähimmäinen. ”Se, joka osoitti laupeutta ja auttoi maassa makaavaa.” Jeesus sanoi: ”Sepä, toimi sinäkin samoin.”

*

Jeesuksen kertomaa tarinaa voi lukea konkreettisesti: pelastustyöntekijät näkevät heitteillejättöä, mutta kertovat myös tilanteista, joissa avun tarjoaja joutuu itse vaaratilanteeseen. Konkreettisen luennan lisäksi tarina johtaa pohtimaan myös avun antamisen yleistä logiikkaa.

Jerusalemista Jerikoon nimisessä sosiaalipsykologisessa kokeessa teologian opiskelijoita pyydettiin osallistumaan uskontokasvatusta ja teologin ammattia koskevaan tutkimukseen. Todellisuudessa tutkittiin sitä, miten tieto ja tietoisuus kristityn auttamisvelvollisuudesta vaikuttaa avun konkreettiseen antamiseen: yksi ryhmä sai tehtäväkseen luennoida opiskelijatovereille alan työnsaantimahdollisuuksista, mutta toiselle porukalle annettiinkin tehtäväksi luennoida Raamatun laupiaasta samarialaisesta, juutalais-kristittyjen auttamiskertomuksesta, jonka he hyvin tunsivat.

Kokeenjohtajat olivat pyytäneet tutkimusapulaista matkimaan maassa makaavaa loukkaantunutta sille kävelyreitillä, jota kahden opiskelijaryhmän jäsenet joutuivat vuoroillaan kulkemaan rakennuksesta toiseen, ” Jerusalemista Jerikoon”. Kokeessa selvisi, että edessä olevan tehtävän ajatteleminen ei vaikuttanut auttamisherkkyyteen. Toisin sanoen, tietoisuus laupias samarialainen -kertomuksesta ei lisännyt avun antamista. Kiire vieläpä vähensi sitä.

*

Jerusalemista Jerikoon on 27 kilometrin matka, sanasta tekoon paljon pitempi. Asiaa kannattaisi vakavasti pohtia esimerkiksi koulua koskevassa ”kehittämispuheessa” ja erilaisten uudistusten yhteydessä, jottei koulutus valmistaisi pelkkiä ohi kulkevia kirjanoppineita. Valitettavasti ”nykykoulussa toiminta loppuu liian usein vastaukseen”. (Samalla kun Pisa-selvitykset kiihdyttävät oppilaiden teoreettisten tietojen testausmaniaa, ne välillisesti lisäävät oppilaiden käytännöllistä taitamattomuutta.) Sanan ja teon välistä suhdetta olisi mietittävä myös silloin, kun ihmisiä kannustetaan ”aktiiviseen kansalaisuuteen”, ja kun toisaalta paheksutaan ”vääränlaista” yhteiskunnallista aktivismia.

Alussa oli teko.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized