Kuin kotonaan

Nousimme junasta Tottenham Court Roadin asemalla ja lähimmässä kemikaliossa käyntimme jälkeen astuimme bussiin numero 24, jolla ajoimme Camdenin poikki Kuninkaallisen vapaasairaalan vieressä sijaitsevalle päätepysäkille. Kävelimme Hamsteadin etelälaitaa Weddenburn Roadin läpi ja Nutley Terracen poikki reilun kilometrin päässä, osoitteessa Marefield Gardens 20 sijaitsevaan Freud-museoon. Olin käynyt siellä viimeksi aivan 1990-luvun alussa valmistujaislahjaksi saamallani ensimmäisellä Lontoon matkallani. Olin sijoittanut museon muistissani kauemmaksi kuin missä se todellisuudessa oli, tai sitten matka oli ajallisen etäisyyden kasvaessa merkillisesti lyhentynyt.

Oleilimme pääasiassa talon alakerran arvoituksellisessa huoneessa, joka oli toiminut Freudin työ- ja vastaanottotilana hänen loppuaikansa ennen syyskuussa 1939 toimitettua eutanasiaa. Vuotta aiemmin, kesällä 1938, Freudit olivat paenneet kotikaupungistaan Wienistä Hitlerin liitettyä Itävallan natsi-Saksaan (Anschluss Österreichs) aiemmin saman vuoden keväällä. Freudin kirjojen ja arkeologisen patsaskokoelman ohella isossa huoneessa on Wienin muuttokuormassa ollut sohva, jossa Freudin potilaat vuosikymmenten ajan kertoivat hänelle elämästään.

Museon putiikista ostimme psykoanalyytikko Stephen Groszin kiinnostavalta vaikuttavan kirjan The Examined Life – How We Lose and Find Ourselves (2013), joka koostuu kirjoittajan tapaamien ihmisten lyhyistä tapauskertomuksista. Sen nimi tarkoittaa jonkin asian – tässä tapauksessa oman elämän – tarkastelemista tai tutkimista niin tarkasti ja huolellisesti, että sitä oppisi ymmärtämään ja osaisi ratkaista siihen liittyviä pulmakysymyksiä – sitä, ”kuinka kadotamme ja löydämme itsemme”.

New York Timesin arvostelijaa harmittaa Groszin kirjan nimi ja lukujen otsikot. Hänestä ne antavat vaikutelman halpahintaisesta hyvän elämän oppaasta, vaikka kysymys on ”psykoanalyyttista prosessia kuvaavasta oivaltavasta ja kauniisti kirjoitetusta kirjasta, ja siitä, miten ihmisten yritykset yhdistää mennyt, nykyinen ja tuleva heijastavat heidän kykyään muuttua.” Grosz muistuttaa, kuinka psykoanalyytikot ovat innokkaita puhumaan menneisyyden nykyisyydestä, vaikka ”myös tulevaisuus elää nykyisyydessä. Tulevaisuus ei ole jokin paikka, jonne olemme menossa, vaan mielessämme tällä hetkellä oleva idea. Me luomme sen ja se luo meidät. Tulevaisuus on nykyisyyttä muokkaava kuvitelma.”

Kirjan suomalaisista esittelijöistä olen löytänyt JP Jakosen ja hänen suomentamansa kirjan luvun ”Miten menetyksen pelko voi saada meidät menettämään kaiken”. Muutaman kirjan luvuista voi lukea englanniksi Groszin omilta nettisivulta. Suomeksi kirjan kertomusten hengestä saa käsityksen alla olevasta lukunäytteestä ”Kotona”.

*

”Tapasin professori James R:n ensimmäisen kerran pyhäinpäivän aattona. Lapseni oleskelivat yhä yöasuissaan ja sanoivat leipovansa äidin kanssa suklaakakun ja koristelevansa sen tomusokerista tehdyillä haamuilla sillä aikaa, kun työskentelen alakerrassa.

Äänet, jotka syntyivät vaimoni korjatessa aamupalan pois pöydästä, ja tyttäreni pianoharjoituksen ensimmäisistä soinnuista, häipyivät astellessani alakerran vastaanottohuoneeseen ja sulkiessani oven jäljessäni. Sytytin valot, säädin termostaatin ja vein aamulehden odotushuoneeseen. Kello oli kymmentä vaille yhdeksän.

Sopiessamme puhelimessa tapaamista, James R. ei ollut kuulostanut kovin innokkaalta, siksi ajattelin, ettei hän saapuisi turhan aikaisin, vaan ehkä täsmällisesti ajallaan. Istuin tuolissani, tarkistin uudelleen hänen nimensä ja osoitteensa muistiostani, ja suljin silmäni. On vaikea kuvailla tuntemuksiaan hetkeä ennen tapaamista – ne ovat sekoitus valmistautumista, uteliaisuutta ja epämääräistä levottomuutta.

Kaksi tai kolme minuuttia yli yhdeksän ovikello soi. Ovella seisova mies oli pitempi, vankempi kuin hänen äänensä oli antanut aavistaa. ”Herra Grosz”, hän sanoi.

Kun hän oli asettunut istumaan vastapäätäni, kysyin häneltä, kuinka voin auttaa.

Hän sanoi, ettei ollut varma, pystyisinkö auttamaan häntä. Hän ei ollut varma, pystyisikö kukaan. Hän ryhtyi kertomaan itsestään. Hän oli 71-vuotias. Ennen jäämistään eläkkeelle hän oli ollut suuren lontoolaisen opetussairaalan professori. Hän oli pärjännyt ammatillisesti hyvin, vaikkei tiennyt miksi. Hän kertoi, että koska hän puhui verkkaisesti, ihmiset erehtyivät usein luulemaan, että hän oli älykäs. ”En ole erityisen älykäs”.

Hän kuvaili 44-vuotista avioliittoaan perhelääkäri Isabelin kanssa. Hän kertoi lapsistaan, kahdesta tyttärestään ja kahdesta pojastaan. Tyttäret olivat naimisissa ja heillä oli lapsia, pojat eivät olleet naimisissa, mutta olivat menestyneet ammateissaan. ”Elämä on ollut pitkä matka, paikoin vaikea, mutta enää minulla ei ole todellista huolta kenestäkään heistä.”

Hän vaikeni. ”Isabel ja minä olemme olleet vain kerran perheterapeutilla, joka ajatteli, että minun olisi hyvä tulla tapaamaan sinua. Hän sanoi, että sinä saattaisit löytää minulle terapeutin. En tiedä, mitä hän on kertonut sinulle minusta.”

Kerroin hänelle sen, mitä perheterapeutti oli sanonut – että hän oli ajatellut, että James R:n olisi paras kertoa minulle itse itsestään.

Ennen kuin ehdin sanoa muuta hän lisäsi: ”Kertoiko hän sinulle, että olen homo?”

Tarina, hän sanoi, oli yksinkertaisesti seuraava: naidessaan Isabelin hän pani seksuaalisuutensa kaappiin, kunnes kaksi vuotta sitten, isänsä kuoleman jälkeen, ”otin sen jälleen ulos.” Hän oli ollut tapaamassa tytärtään ja tyttären perhettä New Yorkissa ja löytänyt itsensä homosaunasta Manhattanilta. ”Ensimmäistä kertaa elämässäni, tunsin itseni.”

Hänen suhteensa saunaseuralaiseen jäi lyhytaikaiseksi, mutta sen jälkeen hänellä oli ollut kaksi muuta poikaystävää. ”En luonnollisestikaan ole nuori, joten minun on ollut tutustuttava Viagraan. Kysymys ei kuitenkaan ole vain seksistä, tiedän tämän olevan minulle tärkeää.”

Kysyin häneltä tarkoittiko hän, ettei hänellä ole koskaan aiemmin ollut seksiä miehen kanssa.

”Näin on,” hän sanoi. Hän oli ollut seksuaalisesti kiinnostunut miehistä koko elämänsä. Hän oli aina tiennyt olleensa homo ja mennessään yliopistoon opiskelemaan olettanut tapaavansa miehen ja se olisi siinä, mutta näin ei käynyt. ”Siellä oli joitakuita rohkeita ihmisiä, jotka olivat avoimesti homoja, mutta minä en ollut yksi heistä.”

Hän nojautui eteenpäin tuolissaan. Hän kertoi minulle, että hän ja hänen vaimonsa opiskelivat samaan aikaan lääketiedettä. ”Hän oli silloin ja on nyt paras ystäväni.” Valmistumisen jälkeen he menivät naimisiin. Hän oli yrittänyt ottaa asian esiin Isabelin kanssa useampaan kertaan vuosien kuluessa, mutta yritykset eivät olleet johtaneet mihinkään.

Muutama kuukausi sitten hän oli kertonut vaimolleen tapailemastaan miehestä. Isabel oli tietenkin järkyttynyt, mutta ymmärtäväinen. Muutaman kamalan viikon jälkeen he päättivät hakeutua perheterapeutille. James ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Hän halusi jatkaa Isabelin kanssa, muttei tiennyt miten. ”Sen tähden olen täällä.”

Joinain päivinä hän oli vakuuttunut, että heidän pitäisi myydä talo ja hankkia kaksi pienempää asuntoa, kummallekin omansa, jotta he voisivat elää omaa elämäänsä. Toisina päivinä hän ajatteli ongelman olevan jotenkin perustavampi, koskevan heidän vuodeyhteyttään. ”Minulla on hirvittävä tunne, että voisin valita elää miehen kanssa ja pian tajuan, etten osaisi olla läheisesti hänenkään kanssaan.”

Kysyin häneltä, mitä hän tarkoitti.

Hän kertoi minulle, että Isabel tuli toimeen ihmisten kanssa, hän ei. Hän ei todellakaan käsittänyt, miten Isabel oli jaksanut hänen kanssaan kaikki vuodet. Perheessä vitsailtiin, että hän oli parhaimmillaan nukutettuna. ”Olen kiusallinen. Jotkut ihmiset tykkäävät siitä, jotkut eivät. Näytän aina sanovan sen, mitä kaikki ajattelevat, mutta jota kukaan ei halua laukaista ääneen.”

Yritin olla näyttämättä sitä, mutta luulen, että hän huomasi, kuinka kuulin tämän seikan – että hän saattoi sanoa toisista sanomattomia asioita, muttei itsestään. Tekikö hän toiset kiusaantuneiksi, jottei itse tuntisi olevansa kiusaantunut? Miettiessäni tätä hän kysyi, ”kuinka psykoterapia auttaa minua ratkaisemaan tämän?”

Vastasin, etten ollut vielä varma, millä tavalla psykoterapia auttaisi häntä.

Hän sanoi, että yleensä hän halusi saada aikaan päätös ja sitten toimia – mutta nyt hän ei osannut päättää, mitä pitäisi tehdä. Kukaan ei koskaan ollut nähnyt häntä hämmentyneenä, ja silti sellainen hän nyt oli. Toisinaan jääminen ja toisinaan lähteminen voisivat tuntua oikeilta ratkaisuilta. Hänen lapsensa eivät tienneet hänen olevan homo eikä hän halunnutkaan heidän tietävän. Hän ei tahtonut, että he vihaisivat häntä, ajattelisivat hänestä pahinta.

Sanoin ymmärtäväni häntä, kun hän sanoi, ettei hän halunnut tehdä mitään, mitä joutuisi myöhemmin katumaan.

Hän oli samaa mieltä. ”Joskus tuntuu oikealta lähteä. En ole koskaan tuntenut olevani oma itseni Isabelin kanssa.” Sitten hän kuvaili sunnuntai-iltapäivää, jonka hän oli viettänyt poikaystävänsä sylissä maaten. ”Kuuntelimme makuuhuoneessa CD-levyä. Kun levy loppui, en noussut ylös ja hän jatkoi syleilemistäni. Makailimme siellä koko loppuiltapäivän, kunnes halusin lähteä. En ole koskaan tuntenut mitään vastaavaa.”

”Etkä halua luopua siitä.”

”Nimenomaan, en usko, että pystyn luopumaan.”

”Miksi nyt?” kysyin.

Hän ei tiennyt miksi. Ehkä ajankohdalla oli jotain tekemistä heidän elämänkulkunsa ja -tilanteensa kanssa. Valmistumisensa jälkeen hän oli viettänyt suurimman osan elämästään hoivaamalla toisia. Toinen toisensa jälkeen Isabelin vanhemmat, sitten hänen omat vanhempansa sairastuivat, vaativat auttamista, kuolivat: rintasyöpään, paksusuolen syöpään, sydäntautiin, haimasyöpään. Hänen vanhimmalla tyttärellään oli ollut vaikea lapsuus – lukihäiriö, hankaluuksia opettajien kanssa, myymälävarkaus. Tuo kaikki oli nyt takana, hänen vanhempansa olivat kuolleet ja lapset olivat maailmalla. ”Saatan kuulostaa itsekkäältä, mutta nyt haluan tuntea jonkun rakastavan minua, enkä vain, että joku on velvollinen huolehtimaan minusta.”

Olimme muutaman minuutin hiljaa.

”Kauhea myöntää, mutta tunsin helpotusta, kun isäni kuoli. Hän oli kamala.” Vaikka hänen isänsä oli yhteisön arvostettu jäsen, yleislääkäri ja kaupunginvaltuutettu, hänen kanssaan oli mahdotonta elää. Hän oli ammattimainen hyväntekijä ja kaikki ajattelivat hänen olevan ihastuttava. Kotioloissa hän oli altis äkkinäisille raivokohtauksille. ”Hän toipua yht’äkkiä, mutta minua kaivoi sydänalasta vielä pitkän aikaa. Saatoimme nähdä, kuinka raivonpuuska nousee, muttemme voineet mitenkään pysäyttää sitä.”

Pahinta oli kuitenkin eräs toinen asia – miten kuvata sitä? – hänen isänsä välinpitämättömyys. ”Muistan parhaiten hänen poissaolonsa, muistan hänen menneen vastaanotolleen ennen kuin ehdin lähteä kouluun. Oli jotenkin selvää, ettei hän sietänyt minua. Tuntui, kuin hän ei olisi kestänyt odottaa päästäkseen minusta.”

Kuunnellessani häntä palasin hänen muistoonsa, hänen nautintoonsa olla miehen kanssa, poikaystävän sylissä niin pitkään kuin halutti. Kysyin häneltä, ajatteliko hän, että osa miehen sylissä olemisen voimasta johtui siitä, että se teki tyhjäksi hylkäämisen kokemuksen, isänsä aiheuttaman kivun, josta hän oli kärsinyt.

”Tunnen, että katsoessaan minua isäni ei pitänyt näkemästään. Tuona iltapäivänä tunsin päinvastaisesti – tunsin olevani kotona.”

Olimme hiljaa hetken, kunnes hän sanoi: ”Kuvittelen, ettei tarinani ole kovin tavanomainen, eihän voi olla montaa miestä, jotka tulevat luoksesi, jotka vaihtavat tällä tavalla näin suuntaa, minun iässäni. Mutta niin vain nyt on.”

Istuimme pitkän ajan vaiti ja minä ajattelin hänen avioliittonsa aikaa, kuvittelin melkein kuin valokuva-albumista häntä ja hänen vaimoaan opiskelemassa lääketiedettä, heidän hääpäiväänsä, lasten syntymät, vanhempien kuolemaa, heidän yhteisiä vuosiaan. Näin syntymä- ja juhlapäivien kierron. Ajattelin professori R:n ja hänen vaimonsa opiskelijoiksi, niin vähän he tiesivät silloin, niin vähän saattoivat aavistaa.

Sitten, ehkä jokin etäinen melu yläkerrasta, tai kenties pianon tai puheen ääni pani minut ajattelemaan omaa vaimoani ja omia lapsiani, kuvittelin samanlaisen valokuvasarjan omasta elämästäni. Syntymät, kuolemat. Mitä mahtaa olla edessäpäin?

Professori R. huokasi ja kysyin häneltä, mitä hän oli ajattelut, kun olimme hiljaa.

”Ajattelin, että jos vaimoni pystyy elämään kanssani sellaisena kuin olen, haluan jäädä asumaan hänen kanssaan ja tavata poikaystävääni. Jos hän kykenee tähän, haluan sitä.”

Pysähdyimme hetkeksi, ja kuten olimme sopineet, ohjasin hänet psykoterapeutille, jonka työtä arvostin ja jonka vastaanotto oli professori R:n kodin lähettyvillä. En tavannut häntä enää, mutta aika ajoin huomasin miettiväni tapaamistamme. En ole varma, miksi.

Kaksi vuotta myöhemmin istuksin lähikahvilassa odottelemassa vaimoani. Selaillessani pöydälle jätettyä Timesia silmäni osuivat professori R:n nimeen ja valokuvaan muiden kuolinilmoitusten joukossa. Siinä kerrottiin hänen merkittävästä urastaan ystävien ja työtovereiden kunnianosoituksin. Muistokirjoituksen lopussa mainittiin, että hänen nukkuessaan rauhallisesti pois, hänen vaimonsa oli ollut kotona hänen kanssaan.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Pierre Bourdieun maanläheinen metodi

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa voidaan nojata käsitykseen, jonka mukaan siinä ei oteta kantaa yhteiskunnan politiikkoihin, vaan tutkitaan sosiaalisen todellisuuden ilmiöitä sellaisina kuin ne ovat. Toisen käsityksen mukaan tutkimus on aina tavalla tai toisella kannanotto jonkin asian puolesta lähtien jo tutkimuskohteen valinnasta. Asiaan liittyy myös tutkimuksen metodiikka: kerätäänkö ja analysoidaanko aineisto tutkijan oman kokemuksen läpi vai ulkokohtaisesti ”tutkija-ammatin” välineellisin keinoin?

Mikäli esimerkiksi tutkitaan poliittisia asiakirjoja ”tutkija-ammatin” suojasta, voidaan saada aikaan monia ”tutkija-ammatin” kannalta suotuisia ja eteenpäin vieviä tutkimustuotteita, ja samalla vahvistaa todellisuuskäsitystä, jossa asiat tapahtuvat riippumatta poliittisten toimijoiden päätöksistä. Tämä sopii vaihtoehdottomaan maailmankuvaan. Tämän vastapainoksi olisi tärkeä tehdä tutkimusta, jossa saataisiin näkyviin yksittäisten toimijoiden teot ja todellisuus. Tarvittaisiin kenttätutkimusta, jossa tutkija havainnoi sosiaalista todellisuutta sen kaikissa mahdollisissa olomuodoissa. Eräs esimerkki tällaisesta tutkimuksesta on ranskalaissosiologi Pierre Bourdieun tutkimusryhmän massiivinen teos La Misère du Monde eli Maailman kurjuus (engl. The Weight of the World). Se perustuu laajalle yhteistyölle ja suureen laadulliseen haastatteluaineistoon. Aineisto on kirjoitettu journalistisesti ja mosaiikkimaisesti, ottamalla mukaan runsaasti suoria haastatteluotteita jättäen ne sellaisinaan tekstiin, mutta myös teoreettisesti niitä tulkiten.

Ranskan valtiollinen eläkerahasto ehdotti Bourdieulle perinteistä kyselytutkimusta ranskalaisesta köyhyydestä, mutta hän ei suostunut siihen ( – kenellä on nykyisin varaa sanella tutkimuksensa ehdot!?). Tilastoluvut eivät hänen mukaansa kertoisi riittävän tarkkaan ja tiheästi köyhyyden piirteistä. Sen sijaan olisi tehtävä syvähaastatteluja, jotka näyttäisivät kurjuuden moninaisuuden. Teos saavutti suuren suosion ja mahdollisti kustannuskollektiivin (Raison d’agir) perustamisen, joka julkaisi huokeahintaisia populaaritekstejä ja poliittista kirjallisuutta taloudellisesta menestyksestä paljonkaan välittämättä.

Bourdieun ja hänen tutkimusryhmänsä tutkimus osoitti, kuinka ranskalainen keskiluokka elää työväenluokan tavoin katteettomien lupausten kurjuudessa ilman lupausta paremmasta huomisesta. Keskiluokan kurjuus perustuu sen omaan kokemukseen valinnan mahdollisuuksien kapenemisesta: työväenluokan tapaan se ei enää voi valita kulutustottumuksiaan yhtä vapaasti kuin ennen.

Bourdieun ym. tutkimus pyrkii osoittamaan ranskalaisen yhteiskunnan pienen ja suuren kurjuuden kuuntelemalla ihmisten omia kertomuksia menemällä sinne, missä yhteiskunnallista todellisuutta eletään. Tutkijat vierailevat julkisen sektorin työpaikoilla, kaduilla, sosiaalitoimistoissa ja kouluissa sekä kuvaavat lähiöitä ja tyhjenevien kaupunkien keskustoissa aikaansa viettävien nuorten urbaania katuelämää.

Teoksen loppupuolen lukuun ”Hylkiöt järjestelmän sisäpuolella” on sijoitettu seitsemän reportaasia Ranskan koulutusoloista. Pääluku alkaa historiallisella katsauksella ranskalaisen koulutusjärjestelmään toisesta maailman sodasta eteenpäin.

Patrick Champagnen kanssa kirjoittamassaan katsauksessa Bourdieu kuvailee suurpiirteisesti ranskalaisen koulutusjärjestelmän ”demokratisoinnin” piilomerkityksiä, muun muassa työläistaustaisten tai maahanmuuttajien ”pehmeän” koulutusuralta syrjäyttämisen tekniikoita. Niiden mukaan koulutus tuottaa uudelleen olemassa olevat yhteiskunnalliset suhteet ja synnyttää systemaattista väärintunnistamista eli esittäytyy riippumattomana yhteiskunnallisesta vallankäytöstä, vaikka se tosiasiassa sosiaalistaa ikäluokat vakiintuneen yhteiskunnallisen vallan- ja työnjakoon. Tämän yleiskatsauksen lisäksi Bourdieun kirjoittajakumppanit kuvailevat koulussa esiintyviä symbolisen väkivallan käytäntöjä opettajien ja oppilaiden näkökulmasta.

Ensimmäisessä reportaasissa haastatellaan algerialaistaustaista Malikia ja kerrotaan hänen vaikeuksistaan sopeutua systeemiin. Toinen reportaasi kertoo kolmen tytön hankaluuksista siirtyä peruskoulusta lukioon. Tyttöjen mielestä ongelma on, että osa heidän tiedoistaan ja taidoistaan näyttää pyyhkiytyvän pois lukiossa. Erityisen kiusallista on luopua niistä ystävyyssuhteista, jotka auttoivat jaksamaan peruskoulussa: ”ystävien paratiisi” vaihtuu äkkiseltään lukion akateemiseksi helvetiksi, jossa matikkapäät erotellaan muista jo ensimmäisen vuoden alussa.

Bourdieun ja hänen kumppaneidensa teoksessa selvitellään lähietäisyydeltä myös koulutuksen sisäistä differentiaatiota eli koulujen eriytymistä ja tämän tosiasian unohtumista valtakunnallisessa koulutuskeskustelussa. Tekijät kuvaavat Fanny-nimisen keski-ikäisen opettajan kaksoiselämää. Toisaalla ovat nuorena uralle asetetut toiveet, toisaalla nykyisen opetustyön karu todellisuus: toiminta oppilaiden sosiaalityöntekijänä, miltei heidän mielenterveydenhoitajanaan. Vaikka Fanny sanoo työnsä olevan välillä aika paskamaista, hän myöntää olevansa edelleen hieman ”idealistinen”. Se auttaa asettumaan heidän asemaansa ja ymmärtämään heitä markkinaistuneen maailman puristukseíssa.

Ikään kuin Fannyn vastapainoksi kirjan seuraavat reportaasit kuvaavat nuoren Colette F:n tapauksen. Colette opettaa yläasteella, jossa esiintyy monia hankaluuksia, myös oppilaiden huumeongelmia. Suuri osa hänen ajastaan ja energiastaan menee työrauhaongelmien setvimiseen. Samoja ongelmia on kohdannut opettaja nimeltä Héléne. Hänen mielestään pahinta ei ole luokkahuoneen työrauhan ylläpitäminen eikä sekään, että antaa oppilaille arvosanoja väärin perustein vaan se, että omat kasvatusihanteet valuvat hiekkaan oppilaiden riittämättömän valvonnan puutteessa, oppilaiden harjoittaman väkivallan ja heidän monien sosiaalisten ongelmiensa seurauksena.

Päättävässä reportaasissa Bourdieu ja hänen tutkijansa kertovat pitkän ammattikokemuksen omaavasta noin 50-vuotiaasta rehtorista, jonka päivä täyttyy erilaisten hankalien ongelmien ratkomisesta: on oppilaiden välistä nujakointia, huumeiden välittämistä koulussa, opettajiin kohdistuvaa väkivaltaa välitunneilla ja luokissa. Työläistaustainen rehtori ei ole vaipunut apatiaan eikä kyynistynyt. Hän ei halua tehdä koulusta poliisiasemaa eikä ottaa käyttöön kovia otteita, vaan tahtoo ”pelastaa” niin monta oppilasta kuin mahdollista. Hän on selvästi koulutus- ja yhteiskuntajärjestelmää kritisoiva taistelija, joka pitää kiinni nuorena omaksumastaan käsityksestä, jonka mukaan koulut edustavat toivoa etenkin yhteiskunnan riistettyjen keskuudessa.

Bourdieun kirja luo väläyksiä 1990-luvun alun ranskalaiskoulujen todellisuuteen kuvaten koulutuksessa harjoitetun institutionaalisen ja symbolisen väkivallan muotoja. Sen tyyppiseen ja ennen kaikkea pitempikestoiseen etnografiseen kenttätyöhön perustuvaa tutkimusta kaivataan enemmän värittämään kuvaa Suomenkin koulutusoloista. Jotain on jo olemassa, kuten Tommi Hoikkalan ja Petri Pajun tutkimus ”Apina pulpetissa”. Enemmän tarvitaan, ei vain koulusta, vaan monista muista muutoksessa olevan yhteiskunnan paikoista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Jerusalemista Jerikoon, sanoista tekoihin

Eräs lainoppinut halusi panna Jeesuksen tiukoille ja uteli, varmaan vittuillakseen, mitä hänen pitäisi tehdä elääkseen ikuisesti. Jeesus vastasi kysymyksellä: ”No, mitä itse ajattelet? Miten sinä luet lakia?” Mies vastasi vakuuttavalla tavalla korostaen Jumalan rakastamisen tärkeyttä koko sielulla, voimalla ja ymmärryksellä sekä huolen pitämistä lähimmäisestä niin kuin itsestä. ”Mutta kuka on minun lähimmäiseni,” hän kysyi Jeesukselta.

Vastaukseksi Jeesus kertoi tarinan eräästä työmatkalla olevasta naisesta. Keikyän kohdalla, vähän Pirjon Pirtin jälkeen, nainen näki ojanpenkalla ihmishahmon. Hän pysäköi auton ja nousi varovasti katsomaan, mikä oli hätänä. Roistojoukko oli hakannut maassa makaavan henkihieveriin ja jättänyt hänet tienposkeen. Ohi ajanut pappi oli hidastanut, avannut ikkunan, mutta painanut kaasua ja ajanut pois. Samoin oli tehnyt muutama muukin ohikulkija.

Nainen nosti pahoinpidellyn autoonsa ja ajoi lähellä olevalle Mommolan motellille. Hän puhdisti ryvetetyn haavat ja laski hänet levolle. Motellin vastaanotossa nainen maksoi huoneen ja sanoi: ”Pitäisittekö hänestä huolta. Ja pankaa mahdolliset lisäkulut kortilleni.”

Tarinan päätyttyä Jeesus kysyi lainoppineelta, kuka hänen mielestään on lähimmäinen. ”Se, joka osoitti laupeutta ja auttoi maassa makaavaa.” Jeesus sanoi: ”Sepä, toimi sinäkin samoin.”

*

Jeesuksen kertomaa tarinaa voi lukea konkreettisesti: pelastustyöntekijät näkevät heitteillejättöä, mutta kertovat myös tilanteista, joissa avun tarjoaja joutuu itse vaaratilanteeseen. Konkreettisen luennan lisäksi tarina johtaa pohtimaan myös avun antamisen yleistä logiikkaa.

Jerusalemista Jerikoon nimisessä sosiaalipsykologisessa kokeessa teologian opiskelijoita pyydettiin osallistumaan uskontokasvatusta ja teologin ammattia koskevaan tutkimukseen. Todellisuudessa tutkittiin sitä, miten tieto ja tietoisuus kristityn auttamisvelvollisuudesta vaikuttaa avun konkreettiseen antamiseen: yksi ryhmä sai tehtäväkseen luennoida opiskelijatovereille alan työnsaantimahdollisuuksista, mutta toiselle porukalle annettiinkin tehtäväksi luennoida Raamatun laupiaasta samarialaisesta, juutalais-kristittyjen auttamiskertomuksesta, jonka he hyvin tunsivat.

Kokeenjohtajat olivat pyytäneet tutkimusapulaista matkimaan maassa makaavaa loukkaantunutta sille kävelyreitillä, jota kahden opiskelijaryhmän jäsenet joutuivat vuoroillaan kulkemaan rakennuksesta toiseen, ” Jerusalemista Jerikoon”. Kokeessa selvisi, että edessä olevan tehtävän ajatteleminen ei vaikuttanut auttamisherkkyyteen. Toisin sanoen, tietoisuus laupias samarialainen -kertomuksesta ei lisännyt avun antamista. Kiire vieläpä vähensi sitä.

*

Jerusalemista Jerikoon on 27 kilometrin matka, sanasta tekoon paljon pitempi. Asiaa kannattaisi vakavasti pohtia esimerkiksi koulua koskevassa ”kehittämispuheessa” ja erilaisten uudistusten yhteydessä, jottei koulutus valmistaisi pelkkiä ohi kulkevia kirjanoppineita. Valitettavasti ”nykykoulussa toiminta loppuu liian usein vastaukseen”. (Samalla kun Pisa-selvitykset kiihdyttävät oppilaiden teoreettisten tietojen testausmaniaa, ne välillisesti lisäävät oppilaiden käytännöllistä taitamattomuutta.) Sanan ja teon välistä suhdetta olisi mietittävä myös silloin, kun ihmisiä kannustetaan ”aktiiviseen kansalaisuuteen”, ja kun toisaalta paheksutaan ”vääränlaista” yhteiskunnallista aktivismia.

Alussa oli teko.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Siitä, mitä on, siihen, miten voisi olla

Sosiaalipsykologi Kenneth Gergen (s. 1935) kertoo kouluaikansa alakoulusta yliopistoon kuluneen ”mitä on” -tyyppisten asioiden pänttäämiseen. ”Tämä asia on totta, ja tässä on oikea vastaus. Tuo puolestaan on oikeanlaista päättelyä”. Näin koulutusjärjestelmä yleensä toimii syöttäen oppilaille valmiita ajattelukaavoja ja sopeuttaen heitä vallitseviin oloihin.

Tällainen ajattelutapa ja sitä tukeva tutkimus perustuu ajatukseen, jonka mukaan sosiaalinen todellisuus on tietynlainen eikä sitä oikeastaan voi muuksi muuttaa. Länsimaissa asuvan nuoren maailmassa on olemassa sellaisia asioita kuin biologiset vanhemmat, koulu tai televisiouutiset. Hänen vanhempansa elämässä vastaavasti ruokakauppa, asuntolaina ja surulliset illat.

Tätä valmista maailmaa voidaan tutkia keräämällä havaintoja mittauksin, kyselyin ja tilastoin, haastatteluin ja havainnoiden ihmisten toimintaa. Yleensä yhteiskuntatieteilijä asettuu sosiaalisten ilmiöiden tarkkailijaksi ja kirjanpitäjäksi. Hänestä saattaa kehittyä asiantuntijaluokan jäsen, jonka keräämää ja analysoimaa tietoa välitetään eteenpäin muun muassa koulu- ja muissa tietokirjoissa. Ajatus on, että tieteellisin menetelmin kerätty ja määrämittaan tieteellisellä kielellä kirjoitettu informaatio täyttää pätevän tiedon peruskriteerit tyydyttäen erilaisia tiedontarpeita.

Gergeniä tällainen ajattelu alkoi vaivata, ja päästyään 1970-luvun alussa vakituiseksi professoriksi, hän julkaisi paljon keskustelua herättäneen artikkelin Social Psychology as History (1973) ”mitä on” -yhteiskuntatieteen ongelmista. Teksti ilmestyi keskelle yliopistoissa riehuvia oppimyrskyjä tiedosta, totuudesta ja tieteellisestä päättelystä. Gergen väitti, etteivät yhteiskuntatieteiden tulokset kasaudu luonnontieteiden tapaan, eivätkä kerro ”ihmisluonnosta” siten kuin luonnontieteet materiaalisesta luonnosta. Yhteiskuntatieteet ovat pääasiassa ”nykypäivän historian systemaattista tutkimusta”, jossa ei voi välttää arvoja eikä arvostuksia. Yhteiskuntatieteellisellä tiedolla on myös valistusvaikutusta: ihminen voi ’määrätä’ yhteiskuntatieteen vaikutuksista ottamalla niitä toiminnassaan huomioon tai jättämällä ottamatta. Luonnontieteellisten lakien kohdalla vastaava ei ole mahdollista, lait vaikuttavat ihmispäätöksistä riippumatta.

Artikkelin synnyttämät, pääosin vihaiset ja vähättelevät reaktiot sysäsivät Gergenin ja hänen elämänkumppaninsa Mary Gergenin seuraaviksi vuosikymmeniksi pohtimaan yhteiskuntaa ja yhteiskuntatieteitä ihmisen ajattelun ja käytännöllisen toiminnan tuottamina sosiaalisina konstruktioina. Millaisia niiden tutkimusmenetelmien ja tutkimuksen esitystapojen pitäisi olla, jotka lisäisivät ihmisten ymmärrystä sosiaalisesta todellisuudesta, synnyttäisivät heissä uusia oivalluksia ja vapauttaisivat heidät virheellisistä uskomuksista, ja joiden avulla he voisivat luoda käyttökelpoisia yhteiskunnallisia käytäntöjä sekä saavuttaa poliittisesti ja moraalisesti tärkeitä tavoitteita? (Gergen & Gergen 2012, 26.)

Gergenien mukaan niin sanotulla tieteellisellä kielellä ei ole yhteiskuntatieteissä etusijaa pyrittäessä yllä esitettyihin päämääriin, lisäämään ihmiskunnan mahdollisuuksia parantaa kaikkien elämänoloja. Psyykkisen tai sosiaalisen ilmiön kuvaamisessa tieteellinen kielen käyttö ei ole runoutta tai novellistiikkaa tarkempaa. Erilaisten ilmaisutapojen luotettavuus riippuu kulloisestakin tulkintayhteisöstä, ts. siitä, mihin tuon yhteisön jäsenet uskovat, tai mihin heidät on opetettu uskomaan. Useimmat yhteisöt pyrkivät saavuttamaan yhteisymmärryksen siitä, miten asiat ”ovat” ja näin syntyy sosiaalisen todellisuuden realistisiksi kuviteltuja kuvauksia ja selitysmalleja. Esimerkiksi tilastot, graafiset kuviot ja numerotaulukot ovat esimerkkejä esitystavoista, jotka sisältävät kehittyneiden länsimaiden tulkintayhteisöissä uskomuksia vahvistavia todellisuusefektejä.

Gergenien mukaan ”mitä on” -tutkimuksen ohella yhteiskuntatieteissä tarvitaan kuitenkin myös ”miten asiat voisivat olla” -tutkimusta. ”Sikäli kun tieteellinen edistys ei tarkoita totuuden lähestymistä, vaan toimintamahdollisuuksien lisäämistä, yhteiskuntatieteissä on välttämätöntä maksimoida erilaiset todellisuuden näkemisen tavat”.

”On totta, että monet yhteiskuntatieteilijät ovat kiinnostuneita moraalisista ja poliittisista kiistakysymyksistä, erityisesti ne, joita kiinnostaa kamppailla sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Kuitenkin he käyttävät työssään tutkimuksen ja tulosten esittelyn perinteisiä muotoja. Kokeet, kyselyt ja haastattelut esitetään taulukoina, tilastoina ja muilla ammatillisen kommunikaation perinteisillä tavoilla. Oikeudenmukaisuuden intohimo voi olla olemassa, mutta perinteiset viestintätavat mykistävät viestin. Tällöin avuksi voi ottaa ’performatiivisen tietoisuuden’ vahvistamalla perinteisiä tutkimus- ja esitystapoja retorisesti voimallisella kirjoitustyylillä tai muilla taiteellisilla viestintäkeinoilla. Sen sijaan, että käyttäisi taulukkoa, epäoikeudenmukaisuudesta voi tehdä draamaa, tallentaa sen valokuvin tai laulaa siitä. Jokainen uusi ilmaisumuoto lisää viestin mahdollisuuksia vaikuttaa sosiaaliseen muutokseen.” (Mt., 30.)

Lisälukemista:

Gergen, Kenneth & Gergen, Mary (2011) Performative social science and psychology. Forum Qualitative Social Research 12(1), Art.11.

Gergen, Mary & Gergen, Kenneth (2012) Playing with Purpose. Walnut Greek: Left Coast Press.

Hänninen, Vilma (2013) Performatiivisuus psykologiassa ja sosiaalitieteissä. Sosiaalipsykologian savumerkkejä (blogi 28.2.2013)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

”Rosvojoukon” luokkasota

suojakaukaloValtio iskostaa ja oikeuttaa olemassaolonsa paitsi valtiollisin ”juhlahetkin”, kuten itsenäisyyspäivin, ja niihin liittyvine symbolisine käytäntöineen (juhlat, kirkonmenot, liputus) sekä muine epäolennaisuuksineen myös paljon kotoisammiksi käynein tavoin ja muodoin: lainsäädännöllä ja sen mukaan toimivilla yhteiskunnallisilla laitoksilla ja järjestelmillä (esimerkiksi koululaitoksella ja sosiaaliturvajärjestelmällä). Suomessa Linnan juhlat ovat pyhä toimitus, ja usein, mitä pyhempää, sitä ajattelemattomampaa, tyhmistävämpää.

Aktivistien vastavallan sivistyksellisen toiminnan tavoitteena on herätellä ihmisiä pohtimaan erilaisia yhteiskunnallisia (ja kansallisia) itsestäänselvyyksiä ja huomaamaan, että yhteiskunnassa on kenties jotain vikaa – ja että asioista on mahdollista ajatella toisin kuin on käynyt tavalliseksi ajatella. (Vastavallan harjoittama kritiikki on usein nimenomaan järjestelmäkritiikkiä, jolloin tietyt elämän yksityiskohdat ja vivahteikkuus saattavat jäädä turhan vähälle huomiolle.)

Ei olekaan ihmeellistä, että vastavalta hyödyntää itsenäisyyspäivää tavoittelemalla tiedostusvälineiden kautta niin sanotun suuren yleisön huomion saamista julkisilla tapahtumilla, kuten Tampereella 6.12. 2013 järjestetyt Kiakkovierasjuhlat.

Kiakkovierasjuhlan järjestäjät ja osallistujat osallistuivat toiminnallaan keskusteluun tiedosta ja vastatiedosta yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa vastatiedolle on olemassa yhä vähemmän tilaa, tai sen etsimisestä ei enää olla ylipäätään kiinnostuneita. Tommi Uschanov (2008, 91–92) väittää, että tiedollisesti vahingollisen poliittisen toiminnan hallitseva malli ei enää nykyisin olekaan ”salaaminen vaan sotkeminen”. Paikkansa pitävän tiedon selville saaminen on Uschanovin mukaan tehty tietoisesti vaikeammaksi kuin ennen, ja siksi oikean tiedon hankkiminen ja levittäminen ovat jo sinällään edistyksellisiä tehtäviä.

Aktivistien toiminta on äänekäs kutsuhuuto vastustamaan kapitalismia, pohtimaan ja hankkimaan totuudenmukaista tietoa, ja toimimaan.

Vastavallan viestit menevät harvoin perille muuntumatta välitysketjuissa ja tulkintojen monimutkaisissa tuotantoprosesseissa. Esimerkiksi Kiakkovierasjuhlien uutisoinnissa pääosan sai mellakointi, joidenkin tapahtumaan osallistuneiden ja poliisien välinen mittelö. Yleinen hälinä ja yhteenotot mellakkapoliisin edustaman valtion väkivaltakoneiston kanssa voivat tietenkin myös olla vastavallan yksiä, mutteivät varmaankaan sen ainoita tavoite.

Poliisin käyttämä väkivalta on Kiakkovierasjuhlien tapaisissa tilaisuuksissa lain suomaa ja oikeuttamaa, ja sellaisena edelleen hyvin resursoitua, ainakin mellakkavarusteista päätellen. Poliisi väittää usein, kuten tässäkin tapauksessa, että se ei tahallaan provosoi tilanteita. Provokaatio sisältyy kuitenkin itse aitaamisen (ulos sulkemisen) ja varustautumisen performanssiin. Tyhmiä kysymyksiä: Miksei Sorsapuistossa tanssittu yhdessä? Mikseivät poliisit liittyneet vaikka omalla puolellaan seisten yhteiseen itsenäisyystanssiin? Musiikki soi, ihmiset tanssivat ja lauloivat. Poliisit seisoivat uhkaavassa haara-asennossa uhkaavan näköisinä uhkaavissa asuissaan, hevoset iskivät kavioitaan taustalla. Heidän performanssinsa nimi oli uhka, voima ja väkivalta. Pelko- ja provosointivaikutus oli paikallaolijoille huomattava ja selvä. Se saattoi osaltaan synnyttää joissakin kiakkoilijoissa uhrimieltä ja näyttämisen halua. Osa porukasta varmaan myös aidosti inhoaa poliisia (ja sen kautta kapitalistista valtiota), mutta useimmat paikallaolijoista ihmettelivät poliiseja (”mitä te sillä pualella teette, hyvät ihmiset?”) ja pyysivät heitä riisumaan varusteensa ja tulemaan mukaan rauhanomaisen kansan joukkoon (mahdoton pyyntö, tietenkin). Illan mittaan osa väestä humaltui ja humaltui lisää, ja kun humala lisääntyi, kasvoi myös räyhähenki. Kännissä on sodittu monta sotaa, myös Suomen pyhät sodat, joita nyt palvotaan.

Valtamedian rooli näissä yhteiskunnallisten hegemoniakamppailujen prosesseissa on ratkaiseva, sillä vain harva vaivautuu itse tutustumaan vallan tai vastavallan päämääriin, tai osallistumaan niiden toimintaan. Vastavalta on melko hyvin esillä internetissä, poliisin suljetun yhteisön toiminnasta on vaikea saada tarkkaa tietoa muuten kuin valtamediasta, jossa siteerataan kohulausuntoja, kuten Pirkanmaan poliisipäällikkö Markku Luoman kommenttia Kiakkovierasjuhlista: ”Kyseessä oli rosvojoukko, joka oli varta vasten kokoontunut häiriköimään ja varustautunut sopivalla varustuksella” tai Tampereen apulaispormestari Olli-Poika Parviaisen (vihr.) ilmeisissä itsenäisyyspäivätunnelmissa kirjoitettua twiittiä (”Pitäkää luokkasotanne”).

Poliisijohtajan ja apulaispormesterin lausunnot ovat kuin allekirjoitus kiakkokansan luokkasota-julisteisiin ja LUOKKASOTA seinäkirjoituksiin. Todennäköisesti ne ovat yhtä huonoja kutsuhuutoja yhteiskunnalliseen dialogiin kuin talouseliitin keikailu, poliitikkojen mumina tai aktivistien rähinä ja räyhääminen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Kiakko päätyyn ja sivistymään!

pate-et-juti

Mannerheimin patsas törröttää Leinolan kalliolla, vielä sitä ei ole saatu Tompereen kokoomuslaiseen keskustaan, vaikka jo pian kai pitäisi valkoisen lumivaipan Suomessa.

Tompereella juhlitaan tänään virallisesti (ainakin) kahdessa paikassa ja muut kännibileet päälle. Presidentin kutsut pidetään Tampere-talolla ja Kiakkovierasjuhlat Tammelan torilla. Kiakkovieraiden juhla on valtiovallan vastajuhla, niin sanotussa kansan ja tasavallassa lailla mahdollinen.

Siinä missä presidentin kutsut ovat presidentin kansliaksi kutsutun ohjelmatoimistojen järjestämä coctailtilaisuus, Kiakkovierasjuhlat on todellinen sivistys- ja kasvatushanke, sillä se on järjestetty ”alhaalta ylös” tavallisten ihmisten aloitteesta ja toimesta.

Nelson Mandela-vainaan suuhun pannun viisauden mukaan ”kasvatus on voimakkain ase, jota voi käyttää maailman muuttamiseen”. Viisaus riippuu tietysti siitä, mitä kasvatuksella milloinkin tarkoitetaan. Mitä, jos kasvatus Pisa-Suomessa perustuu väkivallan voivotteluun ja laittomuuksien luetteluun, ja jos siinä pannaan

”[K]uriin kovaan kakaratkin/ Linnaan lapset laulavaiset/ Kun on ensin eksytelty/ Tommit jerryt tillintallin/ Kuormakaupalla ajettu/ Koksikuonaa pieniin päihin” (Hannu Salama, Jatkuu huomenna, 2004, s. 50)

Kiakkovierasjuhlan kampanja on kasvatuksellinen ja ennen kaikkea kansansivistyksellinen hanke, koska sen tarkoituksena on ajaa päähän ajettu koksikuona päästä pois.

Juhlan perusidea on mainio: otetaan yksi kappale Tompere-nimistä entistä kapinakaupunkia, lisätään sekaan jääkiekko (yksi nykyisen idiootti-isänmaallisuuden ja väkivaltaisuuden innovatiivisista huipputuotteista), hämmennetään Juti ja Raipe -nimisillä paikallistähtösillä (Patea tiätenkään unohtamatta) ja paisteskellaan emmeet kokoon tutuilla riimeillä: ”Nyt rillataan”.

Juhlia valmistelleet kansansivistäjät ovat onnistuneet myös median ja sanan käytössä – nähtäväksi jää, miten he onnistuvat voiman käytössä (eli miten kansan juhla pysyy väkivallattomana väkivallan edessä). Hiukan nimittäin mietityttää kutsun maininta: ”Muistakaa ottaa omat mailat mukaan!

Median käytössä tärkeä rooli on ollut hyvällä nettisivustolla, jossa on muun muassa juhlakutsu, tapahtumakartat ja usein kysytyt kysymykset – medialukutaitoo, nääs. Sivusto on palvellut hyvin valtamedian kiinnostusta, ja sieltä näkee myös Youtube-videot ”Niinistö kuulee kiakkovierasjuhlista” ja ”Kiakkovieraat Tampereen juna-asemalla”.

Sanankäyttö on ollut koko ajan hallussa: Kummelihenkiseen nykytomperelaiseen on sekoitettu sopivasti vanhaa luokkataistelun kielioppia.

”Vaikka sukupolvet ovat vaihtuneet ja vuosijuhlissa viini virrannu veren sijaan, nii kyä me tunnistetaan valkosen vallan perilliset siks samaks porvariluokaks samoine hännystelijöineen. Ja että viälä pitäis täälläki suvaita tota luakkavallan juhlintaa? No eihän semmone peli vetele, jollei sitten vedellä lämäreitä suaraa porvareitte naamatauluihi! … Se mitä meikäläisille on tässä yhteiskunnassa joskus voitettu, on voitettu kansallisen yhtenäisyyre luokkamurtumien kautta.”

Tänään Tompereen ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua, live-vedon kertoimet kohdillaan.

julkka3

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Näkymätön valta ja professorin valinta

”Tyypillisimmillään suomalainen korruptio on hyvä veli -verkostoja, erilaisia suosikkijärjestelmiä,” sanoo etiikan tutkija Ari Salminen. Jörn Donner puhuu suomalaisille tyypillisestä ystäväkorruptiosta: ”Manus manum lavat” (toinen käsi pesee toista kättä).

Yliopistollisen yksikön johtajalla tai dekaanilla on entistä enemmän valtaa ja vallan mukana myös paljon vastuuta. Hänen keskeisiin tehtäviinsä kuuluu pitää yksikön talous tasapainossa ja löytää (valtaosin julkiselle) rahalle vastinetta: parhaat mahdolliset henkilöt tutkijoiksi ja opettajiksi. Tähän tehtävään hän asettaa avukseen valmisteluryhmän. Lisäksi esimerkiksi professorin normaalissa valintamenettelyssä (josta määrätään yliopistojen henkilöstöjohtosäännöissä) johtaja valitsee ulkopuoliset arvioitsijat, yleensä kolme alansa ehdotonta asiantuntijaa, jotka lausuvat, ketkä ovat tieteellisesti kelpoisia tehtävään. Hakijoiden paremmuusjärjestykseen laittamista heiltä ei enää odoteta.

Tampereen yliopiston rehtori Kaija Hollin sanoin: ”Nykymuotoiset yliopistot ovat vapaita valitsemaan parhaiksi katsomansa henkilöt, eikä tätä tehtävää haluta antaa pelkästään ulkopuolisille asiantuntijoille. Asiantuntijoiden pätevyysarvioinnit ovat silti tärkeitä, vaikka heidän mahdollisesti asettamansa ensisijaisuusjärjestys ei valintaa ratkaisekaan.”

Valmisteluryhmä ottaa asiantuntijalausunnot huomioon kokonaisarviossaan, järjestää (yleensä turhat) opetusnäytteet ja usein myös kärkihakijoiden (yleensä tarpeelliset) haastattelut. Asiantuntijalausuntojen, haastattelujen ja muun aineiston perusteella valmisteluryhmä tekee esityksensä johtajalle, joka, jos kyseessä on professorintäyttö, kuulee asiassa myös johtokuntaa (johtokunnalla ei ole asiassa esitys- eikä päätösvaltaa). Tämän jälkeen johtaja tekee oman esityksensä rehtorille, joka nimittää professorin tehtävään, jos nimittää.

Tehtäväntäyttöprosessi vaikuttaa selkeältä ja monin osin se sellainen onkin, mutta pitää sisällään myös ongelmia. Johtaja tai dekaani voi viedä yliopistollista yksikköä ”väärään suuntaan”, ja tulla laskeneeksi tutkimuksen ja opetuksen tasoa. Väärä suunta voi olla väärä myös joidenkin yksittäisten henkilöiden tai ryhmittymien mielestä, vaikka se olisi yliopiston strategian mukainen. Esimerkiksi Tampereen yliopiston rehtori ajattelee, ”että nousujohteisuus ja potentiaalisuus tutkimusuralla voi olla tärkeämpi rekrytoinnissa kuin hiipumassa oleva vaikkakin merkittävä tutkimusura.” Jollekin tämä linjaus tarkoittaa yliopiston kehittämistä, toiselle se on ikärasismia.

Ongelmallisempaa kuin johtajan käyttämä läpinäkyvä valta on kuitenkin se näkymätön valta, jolla tehtäväntäyttöä (ja tietysti muitakin asioita) voidaan yrittää ohjailla virallisen päätöksenteon ulkopuolelta. Näkymättömään valtaan kuuluu muun muassa seuraavia käytäntöjä. Se

- perustuu suosikkijärjestelmille, ystäväkorruptiolle ja epäpyhiin liittoumiin (liitot voivat purkautua ja suosikkijärjestelmästä voi myös pudota)

- vastustaa yliopiston yhteisiä pelisääntöjä eikä suostu hyväksymään yhdessä tehtyjä päätöksiä, kysymys on väärinymmärrettyjen kokoontumisajoista

- pyrkii toimimaan yleensä aina piilosta ja virallisen päätöksentekojärjestelmän ohittaen (jos näkymättömän vallan toiveet otetaan huomioon, yhtäkkiä ne muuttuvat toisiksi)

- yrittää säilyttää näkymättömän valtansa vaikutuskanavat keinoja kaihtamatta.

Miten tehtäväntäytössä voi pahimmassa tapauksessa käydä? Valmisteluryhmään saattaa valikoitua henkilö tai henkilöitä, joiden pääasiallinen tarkoitus ei ole seuloa parasta hakijaa, vaan estää jonkin henkilön valituksi tuleminen. Yliopiston sisällä syntyy niin ystävyyksiä kuin vihollisuuksia, jotka näkyvät sekä päivittäisessä työssä että työntekijöiden valintatilanteissa. Näkymättömän vallan edustajat voivat olla myös lakeijoita, jotka toteuttavat yleensä näkymättömissä pysyttelevien voimahahmojen tahtoa esimerkiksi käyttämällä työaikansa kaikenlaisten sellaisten asioiden tonkimiseen, joilla mahdollisesti heikennetään ”vihollisen” asemaa.

Valmisteluryhmän laatima tehtäväntäyttöseloste, jossa rajataan ja määritellään tehtävän alaa, on mahdollista kirjoittaa niin, että se suosii joitain hakijoita toisten kustannuksella (tehtäväntäyttöselosteesta voi pienellä tieteenalalla arvata, ketä tehtävään halutaan). Myös ulkopuolisiin asiantuntijoihin vaikuttaminen kuuluu ystäväkorruption piiriin. Varsinkin ulkomaisia tunnustettujakin tutkijoita voidaan pienellä ja hennolla vihjailulla ohjailla kirjoittamaan lausunto, jossa näkymättömän vallan kannalta harmiton tai hyödyllinen hakija nousee vaatimattomin ansioin ykköseksi.

 ”Sisältä” paikkaa hakevat saattavat joutua sakinhivutuksen, juoruilun ja perättömien valitusten kohteiksi, varsinkin jos ovat edistäneet johtotehtävissä yliopiston strategiaa ja yhteistä hyvää näkymättömän vallan kannalta epätoivottavalla tavalla. Epätoivotuista henkilöistä saatetaan tehdä ilmiantoja luottamushenkilöille, kirjelmöidä johdolle ja esittää perusteettomia epäilyjä tieteellisestä vilpistä. Normaalissa työpaikassa kysymys olisi tietenkin työpaikkakiusaamisesta.

Huonossa lopputuloksessa näkymättömän vallan yksityinen tai kuppikunnan etu on mennyt yleisen edun edelle, junttaus hyväksytty vaieten. On syntynyt paljon pahaa mieltä, henkilökohtaisesti koettua kaltoinkohtelua, työelämän siviiliuhreja. Prosessilla ei lopulta ole tarvinnut olla paljonkaan tekemistä valitun tutkijan hyvyyden tai tieteenalan edistymisen kanssa – vielä vähemmän yhteiskunnan edun, joka koko homman rahoitti.

– Olen käyttänyt kirjoituksessani 20 vuoden kokemustani yliopistotöistä sekä työelämän parantaja Pekka Seppäsen (HS 24.11.2013) reippaita ajatuksia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized