Kuolleet aivoissamme

Aamulla käännyn Kemijokivartta siitä Jätkänkynttilältä vastavirtaan, kun myötävirtaan en ilkeä juosta, sanotaan nyt vaikka että pyhien yhteyksien tähden en ilkeä. Katsastan venesataman, Kemijoen helmet ja Pohjantähdet ja perämoottorit. Arktikumin takasessa hiekkarannassa riisuudun ja käyn uimaan. Siinä märkänä hytistessäni ja urheilushortseja pukiessani vasta oikeastaan tajuan, että diskurssianalyysissahan niillä marxilaisilla tutkijoilla on se metodi, se kriittinen metodi, jolla pyritään saamaan selville yhteiskunnallisia lainalaisuuksia ja vapautumaan niistä tietoisiksi tulemalla. Kun nimittäin siinä diskurssianalyysissa on se sama idea kuin Marxilla historian kehittymisestä; siis nämä kuuluisat virkkeet:

”Ihmiset tekevät itse historiaansa, mutta he eivät tee sitä mielensä mukaan; he eivät tee sitä omavalintaisissa, vaan välittömästi olemassaolevissa, annetuissa ja perinnöksi jääneissä olosuhteissa,” Marx kirjoittaa Brumairessa. Ja jatkaa että: ”Painajaisen tavoin painaa kaikkien kuolleitten sukupolvien perintö elävien aivoissa.” Niin että sillä olemme, ja sillä ovat kaiken maailman mulkkaukset ja niiden yritykset raskautetut. Sitten vielä paria virkettä myöhemmin Marx ottaa vertaukseksi kielen oppimisen; sen, kuinka vapaa luominen uudella kielellä on mahdollista vasta kun on painanut entisen kielen taakseen. Vasta vanhasta perinnöstä tai vanhasta kielestä eroon pääseminen on edellytys todelliselle vapautumiselle ja kaikelle uuden omaksumiselle.

Tätä pitää Alajoutsijärven Sepolta kysyä, jonka tutkimuksesta kohta vastaväitän.

Aamupalalla luen että Olli Tuominen oli edennyt puolivälieriin squashin Yhdysvaltain avoimissa mestaruuskilpailuissa, jotka järjestettiin minulle kovin tutussa kaupungissa Chicagossa, lyömällä egyptiläisen vastustajansa. Ja täällä olisi huomenna jaloja lajeja: nyrkkeilyn Ruska-turnaus ja vielä painonnostoa. Enkä muuten tiennyt sitäkään, että Kontulan Annalla on taas hieno viritys meneillään: on työmaakämppä siellä Olkiluodon ydinvoimalatyömaalla, kun se tutkii niitä puolalaisia siirtotyöläisiä. Hyvä Anna!

 

Miksi ideologiakritiikkiä tarvitaan?

”Me annamme ajatuksen, ja jos toisten yhteisöt omaksuvat sen, silloin kaikki on hyvin, silloin me katoamme niin kuin aamusumu auringon noustessa.”

Kuinka helppo ja kuinka keveä; miten itsestään selvä ja ihana on Per Olov Enquistin lause, suomennettunakin.

Romaanissaan Lewis Resa (2001; Matkamies, 2003) Enquist jäljittää herrnhutilaisuuden perintöä, jolla on ollut pysyvä vaikutus paitsi Ruotsin hurskauselämälle, myös kaikille kansanliikkeille herännäisyydestä raittiusliikkeeseen ja työväenliikkeeseen. Herrnhutilaisuus saapui hiipimällä, se oli kristuskeskeistä luomatta kiistoihin johtavia teologisia päällysrakenteita. Se oli kameleonttimaista, vaihtoi väriä ja äänensävyä. Raamattuakaan ei pidetty loppuun saatettuna, vaan sitä kirjoitettiin joka päivä. Joidenkin sen osien ajateltiin olevan hyviä, toisten vähemmän hyviä, mutta joka tapauksessa ne olivat ihmisten kirjoittamia, ja siksi Raamattua oli pidettävä ”tekeillä olevana teoksena”.

Herrnhutilaiset eivät olleet yhteisö, he pyrkivät uudistamaan vain ihmisen. ”Emme me halua tuppautua, me puhumme vain ihmisen suhtautumisesta olemassaolon kysymyksiin. Emme halua luoda valtionuskontoja, emme yhteisöjä, emme halua tulla mahtaviksi. Haluamme vain olla käyteainetta. Kansaliike on liikettä ihmisten sydämissä, se on ajatusta eikä toimintajärjestelmä.”

Näin ideologia toimii: ”Me annamme ajatuksen, ja jos toisten yhteisöt omaksuvat sen, silloin kaikki on hyvin, silloin me katoamme niin kuin aamusumu auringon noustessa.” Siksi tarvitaan ideologiakritiikkiä, jottei meille vain anneta ajatusta, vaikka kuinkakin ihanaa, joka sitten muuttuu omaksutuksi, itsestään selväksi.

”Voi syntyä keskelle jotakin ja kasvaa siinä ja olla silti ymmärtämättä mitään.”

 

Yliopistot uusiksi

Yleisradion uutistoimitus kysyi yliopistojen hallitusten ulkopuolisilta jäseniltä muun muassa nykyisten yliopiston määrästä. Kysymys jakoi vastaajien mielipiteet. Puolet katsoi yliopistoja olevan liikaa, joten mitä tehdä? Jotkut painottivat alueellista tasa-arvoa yliopistojen vähentämisen sijaan. Toiset korostivat hallinnollisen yhteistyön lisäämistä, mutteivät kannattaneet yliopistojen karsimista, vaikka sivutoimipisteitä voisikin lopettaa. Jotkut ajattelivat heikoimpien sortuvan ajan myötä. – Vastasikohan kukaan, että näin on hyvä?

Suomessa on 20 yliopistoa ja korkeakoulua sekä 26 ammattikorkeakoulua. Vertailun vuoksi voisi katsoa Atlanttin taakse, Minnesotan osavaltioon Yhdysvaltoihin, jossa asuu jokseenkin saman verran ihmisiä kuin Suomessa, eli noin 5,2 miljoonaa.

Osavaltion suurin ja maineikkain yliopisto on Minnesotan yliopisto, jolla on Minneapolisin pääkampuksen lisäksi neljä kampusta ympäri osavaltion. Tämän ohella osavaltiossa on seitsemän monialaisen valtioyliopiston ja 25 yksialayliopiston (college) muodostama verkosto (Minnesota State Colleges and Universities System). Näiden lisäksi ovat yksityiset yksi- ja monialaiset yliopistot (28 kpl) sekä kahdeksan kaupalliseen toimintaan suuntautunutta (for profit) yliopistoa. Yhteensä Suomen kokoisessa Minnesotassa on siis 69 korkea-asteen oppilaitosta. Se on 69 / 46 = 1,5 kertaa se, mitä Suomessa.

Tällainen vertailu on tietenkin monella tavalla ongelmallinen, ei vähiten talousnäkökulmasta, mutta jonkin käsityksen siitä saa pelkästään sen perusteella, että väestöpohja on saman kokoinen.

Ehdotan Suomeen seuraavaa rakenteellista ja hallinnollista yliopistouudistusta (sisällölliset tieteenala- ja tutkimuspainotukset, uudet tiedekuntakonstellaatiot yms., joita niitäkin tarvitaan, kuulukoot yliopistojen itsensä päätettäviin asioihin). Ammattikorkeakoulut eivät kuulu tähän ehdotukseen. Niitä voidaan yhdistää samalla tavalla, tai harkita ottamista yliopistojen yhteyteen.

Suomessa on kuusi monialayliopistoa ja yksi yhden alan yliopisto: Helsingin yliopiston, Aalto yliopiston ja Itä-Suomen yliopiston lisäksi ovat Länsi-Suomen yliopisto (Turun yliopisto, Vaasan yliopisto, Åbo Akademi), Allianssiyliopisto eli Keski-Suomen yliopisto (Jyväskylän yliopisto, Tampereen teknillinen yliopisto, Tampereen yliopisto) ja Pohjois-Suomen yliopisto (Lapin yliopisto, Oulun yliopisto). Näiden lisäksi on Taiteiden yliopisto (Kuvataideakatemia, Sibelius Akatemia, Teatterikorkeakoulu). Muutama jäljelle jäävä yksikkö sijoitetaan lähiperiaatteella pääyliopistojen yhteyteen.

Tällaisessa rakenneuudistuksessa ei kannata jäädä odottelemaan yliopistojen kannanmuodostusta, sillä sitä ei koskaan tule. Opetusministeriössä on vain tehtävä.

 

Nasaretin leijona ja Jacasser

”Maapallon elämä on vakavasti uhattuna globaalin kapitalismin takia. Tämä totalitaarinen rahan ja vahvojen valtaa ajava järjestelmä on luonut heitteillejätön ja välinpitämättömyyden kulttuurin. Syntiä ei ole enää se, että teet väärin lähimmäistä kohtaan, vaan se, että haittaat voiton maksimointia, pääoman kasautumista harvoille ja valituille.” Kuka tälläisia kirjoittaa?

”Jeesuksen toiminta ei kohdistunut pelkästään armon ja anteeksiantamuksen välittämiseen, vaan riistävän ja alistavan todellisuuden muuttamiseen. Jeesusta ei surmattu, koska hänen väitettiin pitävän itseään Jumalan poikana, vaan koska hän hyökkäsi köyhiä sortavan eliitin taloudellisia etuja ja yhteiskunnallista valta-asemaa ylläpitävää temppelilaitosta vastaan.” Kuka näin todistaa?

”Saadakseen vallanpitäjien suosion kirkon johtajien on ollut pakko kesyttää kapinallinen Kristus ja korostaa hänen vaarattomia ominaisuuksiaan. Nasaretin Leijonasta on tehty pyhäkoulujen harmiton lammaspaimen.” Kuka näin kehtaa väittää?

”Kirkon on politisoiduttava. Pappien on lopetettava kristityn sisäiseen elämään keskittyvä psykopaapatus ja saarnattava rohkeasti poliittista evankeliumia. Piispojen pitää ottaa voimakkaammin kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Jumalanpalveluselämän keskipisteenä on oltava yhteiskunnallinen todellisuus. Seurakuntien tulee tehdä yhteistyötä oikeudenmukaista maailmaa ajavien kansalaisliikkeiden kanssa.” Kuka kumma näin julistaa?

Hän on minun miehiäni: seurakuntapappi Kai Sadinmaa. Niin kuin Jacasser, jonka uutta kirjaa kävin päivänä muutamana juhlistamassa, muiden ihanien kanssa, kuten Jacasser sanoi, ja opastaa: ”Keski-ikäisenä Jacasser ei ollut koskaan oikeassa, myönsi ja myönsi, parhaana päivänä luopui vallasta kuin syntyperäänsä epäilevä prinssi jonka valo siksi kiirii läpi puolen valtakunnan. Mikään ei ollut mahdotonta; yletön luovuttaminen, toistuva erehtyminen, takailu jonossa.”

 

Haihtua, muttei hävitä

Mikä on auttamisen logiikka? Mikä ”pakottaa” auttamaan hädässä olevaa? Pelaamaan pelin loppuun asti? Katsomaan viimeisen kortin? Kun juna on lähtenyt, siitä on vaikea hypätä pois, vaikka tahtoisi. Toiminnalla on oma moraalinen kulkusuuntansa. Sen mukaista ei ole ajatella auttavansa tänään ja unohtavansa huomenna. Auttamisen yhteydessä tapahtuvan vuorovaikutuksen tihetessä kahden ihmisen keskinäiset tunnesiteet yleensä lisääntyvät, mutta vuorovaikutuksen ohetessa ne eivät välttämättä vähene tai pyyhkiydy pois. Käy kuten Antti Eskolan kertomassa esimerkissä: ”Kun myrsky yltyy, puita kaatuu metsässä yhä enemmän, mutta kun myrsky laantuu, puut eivät suinkaan nouse takaisin juurilleen”.

Moraalinen kanssakäyminen, jollaiseksi lasken erilaisten auttamissuhteiden lisäksi tietynlaisen rakkaussuhteen, jossa sydämessään tietää toisen olevan ainoan oikean, jättää aina jäljen, joka ei lähde pois, vaikka suhde lakkaisi olemasta. Jälki voi ajan myötä kylläkin ikään kuin haalistua, mutta koskaan se ei häviä, vaikka niin ehkä tahtoisi joskus käyvän. ”Haihtua muttei hävitä”; miten hirveä, miten lohdullinen ajatus. Ajan funktiona moraalisen vuorovaikutuksen jättämä jälki painuu tunnemaailman pintakerroksista syvemmälle ihmisen sisään, etsii itselleen paikan jostain moraalitajunnan tiedostamattomasta sopukasta, tietoisen arkiminän takaa, ja toisinaan lähettää muistutuksen olemassaolostaan.

 

Maria Gasolina

Hei: Maria Gasolina on julkaissut uuden cd:n “Mä olen sinun”. Yhtyeeseen pääsee tutustumaan heidän nettisivuiltaan (mm. kuvia, biisien sanoja, fantskupostia) ja musapalaa saa Maria Gasolinan Myspacesta. Ja levy maksaa 17,90 euroa. Tällä jaksaa tampata.

 

Demokratia = autoritäärinen kapitalismi?

”Tämä herra saattaa näyttää korruptoituneelta idiootilta ja hän saattaa esittääkin korruptoitunutta idioottia, mutta älkää antako tämän pettää, hän on korruptoitunut idiootti”, lainaa Slavoj Žižek Marx-veljesten tunnettua sutkautusta. Vitsi kuvaa Žižekin mukaan tämänhetkisten länsidemokratioiden tilaa, joiden toinen nimi on autoritäärinen kapitalismi. Autoritäärisen kapitalismin virus leviää sikafluenssan tapaan ympäri maailman erilaisin muunnelmin: on olemassa Aasian (Kiina, Hong Kong), Venäjän, Italian ja Yhdysvaltain mallit. Aasian ja Venäjän muunnelmissa keskeistä on valtioväkivalta paikallisin sävyin (Kiinassa julkiset teloitukset, Venäjällä salamurhat). Italiassa esitetään demokratian nimissä yhdenmiehen komediaa à la Berlusconi, Yhdysvalloissa käytetään vanhaa, hyväksi havaittua kaavaa: ”kyllä, me pystymme” ikään kuin jokin yksi kansallinen ‘me’ olisi olemassa.

Myös meillä poliittisen sfäärin toimijat oikealla yrittivät laman kynnyksellä obamia vakuutellen kaikkien panoksen tärkeyttä niin sanotussa talvisodan hengessä – unohtaen mainita ”kaikkien panoksen” tarkoittavan lähinnä toivetta unohtaa niin sanotun kansallisomaisuuden rippeiden kasaantuminen kotimaisille kahmijoille ja kärräys muille maille, sekä kansallisen ja kansainvälisen pääoman suojelu kilpailukyvyn ja työpaikkojen nimissä. Sittemmin herrojen yhteistoimintapuhina hiljeni, keskityttiin lemmen kesäiseen leiskuntaan ja syysvauvauutisointiin pahimmilta vaaliraha- yms. hämärtämisiltä.

Autoritäärinen kapitalismi tarkoittaa ennen muuta kolmea asiaa: parlamentaarisen ”demokratian” kriisiä eli demokratian muodon korostamista ja demokratian esittämistä (performatiivista parlamentarismia) sisältökysymysten kustannuksella (vrt. ”vain äänestämällä voit vaikuttaa”-hokema), poliittisten ohjelmien hävittämistä teflonhallintoon, jossa mikään ei pysy ja johon mikään ei tartu sekä korruptiota. Empiirisen korruption kuten lahjonnan lisäksi on olemassa korruption laji, jossa demokratia pelkistetään yritystoimeksi ja häikäilemättömäksi oman edun tavoitteluksi, niin kuin ranskalaisfilosofi Alain Badiou muistuttaa kirjassaan Ranskan presidentti Nicolas Sarkozysta. Autoritäärisen kapitalismin demokratioissa poliitikkojen rinnalla ovat (yleensä näkymättömät) edusmiehet, suuret pojat, joiden tehtävänä on ottaa järjestelmästä järjestelmän avulla irti se, mitä siitä lähtee; samalla sumuttaa pötypuheilla vapaasta markkinataloudesta.

 

Kriittisen pedagogiikan väitöskirjoja

Kriittisen pedagogiikan alalta ei Suomessa ole laadittu kovin montaa väitöskirjaa. Aino Hannula tutki vuonna 2001 Helsingin yliopistossa tarkastetussa väitöskirjassaan Paulo Freiren ajattelua. Robert FitzSimmons väitteli 2004 Lapin yliopistossa aiheenaan kriittinen vallankumouksellinen pedagogiikka. Vuoden 2009 alussa tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa Olli-Pekka Moision ansiokas työ Essays on Radical Educational Philosophy. Toki Freiret ja muut vilahtelevat opinnäytteiden teoriaosissa ja lähdeluetteloissa, mutta onko muita, paitsi Timothy Bedfordin huhtikuinen väitöstutkimus opettajien voimaannuttamisesta yhdenvertaisuuden edistämiseksi koulumaailmassa? Timothyn tutkimuksen voi ladata tästä ja lähteä rantsuun tai järvelle lueskelemaan.

PS. Tietenkin unohdin Kirsi-Marja Saurénin väitöksen Lapin yliopistossa vuonna 2008 Ivan Illichin ajattelusta, mutta sen muistaminen olisikin ollut liian läheistä.

PPS. Myös Lapin ja Jyväskylän yliopiston väitöskirjat olisi hyvä saada pdf- tms. muodossa verkkoon. Siten niistä olisi paljon enemmän iloa kuin nyt.

 

Neandertalilaiset, sorron työstä nouskaa

Tuomas Nevanlinna ehdottaa kolumnissaan vasemmistolle populismia: herravihan ja kapitalismin nostamista avoimesti tapetille sekä myös reaalipoliittisia käytännön vaihtoehtoja oikeistolaisen ”ei ole vaihtoehtoja” -puheen tilalle: perustuloa, joka vapauttaisi elämään muullekin kuin kulutukselle ja kapitalistille, patentti- ja tekijänoikeuksien uudistusta, ekologista energiapolitiikkaa, ay-liikkeen reformia mukaan lukien prekariaattikysymys. Kyllä vasureille hommia riittäisi. Ja ennen kaikkea näille vaihtoehtohommille olisi oltava kunnon nimi, jotta niistä tulisi valtavirtaa: kattoterminä sosialismi, lähtökohtana universalismi, tasa-arvo ja riiston laukkauttaminen.

Näinkö kaikki muuttuisi paremmaksi? Muuttamalla materiaaliset olosuhteet, vaikutettaisiin ajattelutapoihin, tottumuksiin ja toimintaan? Ongelma on se, että vaikka suuri osa meistä on työläisiä, mikä tarkoittaa oman työvoimansa (aikansa, taitojensa jne.) vuokraamista työvoiman ostajalle (jota jostain oikusta kutsutaan työnantajaksi) tietystä korvauksesta (rahapalkasta), suurin osa työläisistä ei käsitä itseään työläiseksi. Tähän käsittämättömyyteen on monta syytä: palkat ovat suuret, taidot ovat suuret, luulot ovat suuret, voittajien joukossa on helppo hymyillä, tai ainakin toivoa olevansa. Siksi monet identifioituvat työnantajaansa, tietoisesti tai tietämättään. Tosiahan on, että ellei kapitalismi, sellaisena kuin me sen tunnemme, ehdi jauhaa meitä molekyyleiksi, se muokkaa meistä neandertalilaisia, jotka osaavat vain mongertaa.

Nevanlinna ei huolehdi niinkään tästä kuin sellaisista materaalisista muutoksista elinolosuhteissa, joiden pohjalta identiteettikysymyskin saanee luonnollisen ratkaisunsa: ”Sosialismin tulee olla monikärkistä, ja se voi perustua vain osittain valtion varaan. Sosialistista on rakentaa ja kehittää (vaikkapa) osuuskuntatoiminnan, pienyrittämisen, uudenlaisten osaamiskollektiivien, nettiyhteisöjen ja infrastruktuurien yhteisomistuksen edellytyksiä suurpääoman vallan kustannuksella.” Lisää aiheesta voi lukea Tommi Uschanovin kirjasta ja blogista.

”Sitä kohti tie, jota matkata voi”, lausui runoilija.

 

Keskikesän jortsut

Katselen vettävaluvia lapsia sadepuvuissaan leikkipuiston hiekkakasassa Koskipuiston Cumuluksen ikkunasta, varusteinani lukemista ja viinaksia. Kotiin ei ole menemistä, siellä ovat muukalaiset vieraalta maalta. Illalla filosofi kysyy mukaansa vertaistensa joukkoon, ja päätän lähteä.

Juhannustalossa nautimme pöydän antimista ja sielukkaasta seurasta, saunomme. Puolilta öin ajamme Rönnin kuraiselle lavalle keskikesän jortsuihin, jossa innostun tanssimaan saaden tamperelaiseksi esittäytyvältä kaunottarelta pikaisen oppitunnin tangon taikaan. Valssi ja foxi sujuvat jotenkin, ja kun orkesteri vaihtaa lattareihin, taidan viedä jo minäkin. Tanssimme useamman kierroksen – vastoin sääntöjä päätellen vuoroaan odottavien miesten ilmeistä. Lopuksi saan tanssittaa myös pitojen nuorta neitoa.

Paluumatkalla pieni seurue on vaitonainen, Radio Suomi soi, sade piiskoo lasiin. Matka päättyy radiotoimittajan kertoessa uskomuksesta, jonka mukaan juokseminen juhannusyönä kolmesti talon ympäri alastomana saa aikaan jotain, – jotain mitä kukaan meistä ei enää kuule; on siis varmistettava ettei taika karkaa.