Muistot ovat rakkaat, elämä alusta aloittamista

Tiedotustutkija Janne Seppänen selittää kirjoituksessaan filosofi Himaseen ja pääministeri Kataiseen kohdistunutta kritiikkiä psykologisesti tutkijoiden tottelevaisuudella. Tunteiden taustalla olisi Seppäsen mukaan yliopistolaisten pettymys työpaikkaansa, esimerkiksi sen lisääntyneeseen byrokratiaan ja elinkeinoelämämyönteisyyteen. ”Lääkkeeksi” Seppänen ehdottaa keskittymistä armottomaan, rohkeaan ja terävään tieteen ja tutkimuksen tilan analyysiin. Nykyisellään tämän kuitenkin Seppäsen mukaan estää professoreiden ja muiden tutkijoiden ”nariseva tottelevaisuus”: urputetaan, mutta tehdään kuitenkin.

Yliopiston toimintaan ja sen kulttuureihin kuuluvia ilmiöitä olisi hyödyllistä tarkastella samanaikaisesti sekä suhteessa toimintaympäristön muutoksiin että henkilökohtaisesti ja yhteisöllisesti koettuun ja jaettuun todellisuuteen. Lisäksi kuvauksissa olisi tärkeää edetä yksityiskohdista yleiseen. Otan esiin vain pari sosiologista asiaa, jotka kenties taustoittavat monien yliopistossa työskentelevien pettymystä ja turhautumista.

Tulossopimukset ja -neuvottelut. 1990-luvulla otettiin käyttöön tulosohjaus ja tulosbudjettien järjestelmä, jota 2000-luvun mittaan edelleen kehitettiin ja uudistettiin. Esimerkiksi Tampereen yliopiston tuolloinen kasvatustieteiden tiedekunta joutui vakautus- eli säästöohjelmaan, joka ei kuitenkaan onnistunut, koska toimintoja ei osattu ajatella uudelleen uudessa tilanteessa. Vasta 2000-luvun toisella vuosikymmenellä, uuden yliopistolain myötä, ryhdyttiin tekemään rakenteellisia ja sisällöllisiä ratkaisuja (”älä yritä tehdä kaikkea, keskity olennaiseen, valitse oma linjasi, erotu muista, katso eilisen sijasta huomiseen”), joilla toiminta ja talous saatiin tasapainoon. Taloudellisen tehokkuuden merkitys on yliopistoissa korostunut, kuten kaikkialla julkisella sektorilla. Uusin rahoitusjärjestelmä tulee entisestään virtaviivaistamaan ja läpivalaisemaan yliopistotyön tuloksia. Järjestelmän vaikutuksia on vielä mahdoton arvioida.

Tieteenalan arvioinnit, uusi laki ja rakenteiden uudistaminen. Kasvatustieteitä ja opettajankoulutusta on 1990-luvun alusta arvioitu valtakunnallisesti ainakin kolmesti tai neljästi. Näihin osallistuminen on teettänyt tuntuvasti lisätyötä. Vuonna 2010 voimaan tulleen uuden yliopistolain mukanaan tuomat muutokset olivat yllättävän iso asia. Jo sillä, että professoreiden virat muuttuivat tehtäviksi oli merkityksensä: viran tuoma symbolinen status (ja oman työpaikan koettu varmuus) poistui. Kova kolaus monelle. Seurasivat rakenteelliset uudistukset. Tampereen yliopistossa luovuttiin laitoksista ja niiden sisällä olevista yksiköistä, joista oli muodostunut eräänlaisia pieniä keisarikuntia, itsehallintoalueita, joita oli vaikea hallita. Toimi kääntäen verrannollisuus: rakenteelliset uudistukset sattuivat sitä enemmän, mitä vähemmän oli tehnyt tutkimustyötä ja keskittynyt akateemisen vapauden nimissä johonkin muuhun.

Seurauksena todellisuusshokki. Näiden perättäisten ja lomittaisten muutosten yhteisvaikutuksena on osalle etenkin vanhemman polven yliopistotyöntekijöistä syntynyt eräänlainen todellisuusshokki: omaan koettuun riittämättömyyden tunteeseen ovat yhdistyneet ulkoapäin esitetyt, osittain ylisuuriksi koetut vaatimukset. ”Institutionaalisella iällä” ja työhistorialla on näissä muutosprosesseissa epäilemättä ollut tärkeä merkitys: pitkään tai vaikkapa koko työuransa samassa yliopistossa olleena voi olla vaikea käsittää muutoksia ja löytää omaa paikkaansa. Lisäksi yliopistossa työn organisointi on kokemukseni mukaan ollut tähän asti erittäin kehittymätöntä. Huonoimmillaan on toimittu vähimmän vaivan periaatteella: kyllä joku sen varmaan hoitaa / kunhan nyt joku / pannaan se hoitamaan / tämä on kyllä minun / minä olen aina / tätä opetusta ei kukaan ottanut.

”Miksi minun laitokselleni tehdään näin?” ”Miten minun oppiaineelleni tämän kaiken keskellä käy?” Miksi perinteemme näin tuhotaan?” ”Miksi minut?” Nämä ovat olleet todellisia ja aivan ymmärrettäviä kysymyksiä, joita on viime vuosina monesti kuultu, kysytty ja kismitelty. – Toisin on sen, joka astuu taloon uutena. Hänellä ei ole taakkanaan samaa instituutiohistoriaa, hän aloittaa alusta. Muistot ovat rakkaat, elämä alusta aloittamista.

Lisää vastauksia Vehkoolle

Toimittaja Johanna Vehkoo pyytää Facebook-kommentissaan juttuvinkkejä: ”Jos kerran tutkimusmaailma on niin läpeensä korruptoitunutta kuin Suoranta antaa ymmärtää, mikseivät tutkijat avaudu siitä enemmän?” Tutkimuksen maailmassa toimivat täsmälleen samat ihmisen toiminnan psykologiset, sosiaalipsykologiset ja sosiologiset säännönmukaisuudet kuin muuallakin. Siellä rakastetaan, kadehditaan, vihataan ja ollaan pyyteettömiä, valehdellaan ja vietellään, lyöttäydytään yhteen ja vetäydytään yksinäisyyteen, autetaan kaveria, loukkaannutaan ja annetaan joskus myös anteeksi.

Tutkimuksen maailman tai tiedekulttuurien sosiaalisesti tärkeä piirre on ammattikuntaisuus. Ammattikuntien, joista ehdottomasti vaikutusvaltaisin ovat professorit, toiminnan lainalaisuuksiin kuuluu ajatus ”korppi ei (ainakaan yleensä) noki korpin silmää”. Toisin sanoen ammattikunnan tehtävänä on suojella itseään (joskus jopa itseltään). Yliopistossa professoreilla on ehdoton valta, jota mitkään yliopistouudistukset eivät ole sanottavasti vähentäneet, vaikka näin väitetään. Esimerkiksi viimeisimmästä muutoksesta, uuden yliopistolain myötä, ei ole seurannut professoreille muuta kuin lisääntynyttä tutkimusaikaa. Paha juttu? Silti jotkut, kuten professori Göte Nyman (Helsingin Sanomat 2.3.2013), jaksavat valittaa uudistuksen hiljentäneen tutkijayhteisön!

Toinen olennainen piirre koskee Antti Tanskasen (Helsingin Sanomat 2.3.2013) mainitsemaa suosikkijärjestelmää. Vallassa olevat professorit ja tutkimusjohtajat hankkivat rahoitusta ja työpaikkoja suosikeilleen. Onneksi, kuten Tanskanen toteaa, joskus pätevyys ja suosikkiasema myös kohtaavat. Itse olin johtajakaudellani onnekas, sillä saatoin valita vain parhaat ja luoda näin perustan tieteenalan suotuisalle kehitykselle ja menestykselle tuleviksi vuosiksi.

Tutkimuksen maailmassa tapahtuvan arvioinnin objektiivisuus pelkistetään usein vertais- ja sokkoarviointiin. Valitettavasti nekin ovat manipuloitavissa. Jopa sokkoarvioinnissa on aukkonsa etenkin nykyisin, kun ”tieteenalaheimot” ovat aikaisempaa pienempiä. Kun ne julkaisevat omia totuuksiaan omissa julkaisuissaan, lähdeviitteiden ja kirjoitustyylien perusteella pystyy halutessaan tunnistamaan jopa kirjoittajan.

Eikä tarvitse ajatella edes manipulointia, riittää, kun tietää yhteiskuntatieteen perusluonteen yhteiskunnan kanssa ja yhteiskunnasta keskustelevana ja tulkinnoista keskenään kiistelevänä tieteenalana: Yhteisistä asioista on olemassa toisistaan poikkeavia tulkintoja, jotka liittyvät hegemonisiin voimasuhteisiin. Rahoitus- ja resurssipäätökset ovat vastaavasti osa esitettyjen tulkintojen välistä voimatasapainoa.

Mitä tulee Himaseen ja hänen suhteeseensa valtiovaltaan, muistuttaisin lähimenneisyydestä. Pääministeri Esko Aho pyysi syksyllä 1993 silloista Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaania Ilkka Niiniluotoa kokoamaan työryhmän, jonka tehtävänä oli laatia puheenvuoro Suomen henkisestä tilasta ja tulevaisuuden näkymistä. Työryhmä sai tehtävän valmiiksi puoli vuotta myöhemmin ja julkaisi teoksen Suomen henkinen tila ja tulevaisuus.

En ole kysynyt, mitä Niiniluodolle ja hänen kirjoittajakumppaneilleen maksettiin. Arvaan, ettei kovin suuria summia. Tarkoitus on vain muistuttaa, että siinä missä toimittajat voivat kirjoittaa Himasesta, voi vallassa oleva pääministeri pyytää ketä tahansa kirjoittamaan hänelle Suomen ja maailman tulevaisuudesta sinisiä tai punaisia tai vaikka sateenkaarenvärisiä kirjoja.

Totuus Himasgatesta – vastauksia Silfverbergille ja Vehkoolle

Alkuperäisen Himas-jutun meille myyneet toimittajat Anu Silverberg ja Johanna Vehkoo esittävät Long Play -sivustollaan joukon kysymyksiä, joihin nyt annan vastaukset. Saa käyttää mut ei ol pakko hei!

Miksi tutkimushanke haluttiin antaa juuri Pekka Himaselle ryhmineen?

- Tähän ei tarvita erityistä syytä. Rahoittaja voi halutessaan tilata selvityksen haluamaltaan taholta. Joskus käytetään yliopistoja tai sektoritutkimuslaitoksia, toisinaan tutkimuspalveluja myyviä yrityksiä. Muita potentiaalisia olisivat voineet olla filosofi Ilkka Niiniluoto (pääministeri Esko Ahon 1990-luvulla suosima tulevaisuuden ennustaja), taloustieteilijä Mika Pantzar, filosofi Riitta Ollila tai jokin think tank.

Kenen aloitteesta kaikki lähti?

- Kysymys on epärelevantti, eikä kukaan Kataisen kabinetista voi sitä paitsi millään muistaa, mistä ja missä se lähti. Kysykää itseltänne, mistä kaikki huippuideat lähtevät. Ei siihen ole vastausta.

Miten hanke tukee suomalaistutkijoiden kansainvälistymistä, kun mukana ei ole suomalaisia tutkijoita?

- Aina tarvitaan näkyviä keihäänkärkiä, kuten Pekka Himanen, jotka avaavat tietä alan nuoremmille tutkijoille. Himasen verkostot ovat hyvin laajat. Hänenkaltaisensa tekevät näkyväksi suomalaista tiedemaailmaa ja suomalaista osaamista maailmalla.

Miksi suomalaisille tieteentekijöille ei annettu edes mahdollisuutta hakea tehtävään?

- On aina tutkimuksen tekijän vastuulla etsiä parhaat mahdolliset tekijät. Tämän selvityksen fokuksessa on nimenomaan Suomen tulevaisuus kansainvälisestä perspektiivistä, siksi ryhmään tarvittiin alan kansainvälisiä huippuja.

Tekevätkö kansainvälisen ryhmän jäsenet myös jotakin uutta työtä Suomen tulevaisuuteen liittyen?

- Se, mitä uudella milloinkin tarkoitetaan, on kiistanalainen kysymys tämäntapaisessa tutkimustyössä, joka on parhaimmillaankin lähinnä skenaariotyöskentelyä. Siinä on aina mahdollista käyttää jo kirjoitettuja tekstejä tai luoda uutta kielellistä maailmaa toisin kuin luonnontieteellisessä tutkimuksessa. Pahimmillaan ollaan kasaamassa ”peräkkäin lauseita niin kuin olisi kymmenen vuotta vedetty vääriä huumeita ja toivotaan parasta, kun tilaaja on niin yksinkertainen, että se ei saa kestävää kasvua aikaan muualle kuin Sofoksen liikevaihtoon,” kuten hyvä veli Jyrki Lehtola (IL 1.3.2013) kirjoittaa.

Miksi ryhmän jäsenille on rahahakemuksessa merkitty yli 30 työkuukautta ilmaista työtä?

- Useat heistä työskentelevät huippuyliopistoissa tai tutkimuslaitoksissa ja ovat sisällyttäneet ryhmän jäsenyyden osaksi normaaleja tehtäviään, niin sanottua yliopiston kolmatta tehtävää. On lisäksi tietysti jo sinänsä merkittävä ansio saada kuulua valtiollisesti perustettuun ja suojeltuun tutkimusryhmään.

Miksi ryhmä ei osallistu julkiseen keskusteluun julkisin varoin rahoitetusta tutkimuksestaan?

- Tämä vaihe tutkimuksesta on vasta suunnitteilla, mutta tulossa.

Miksi hankkeen rahoituksesta ja toteutuksesta puuttuu kaikki läpinäkyvyys ja avoimuus?

- Hankkeen rahoitus on ollut koko ajan tiedossa. Toteutuksen suhteen on tietenkin niin, että keskeneräisestä tutkimuksesta ei vielä ole ollut tiedotettavaa. Lisäksi hankkeen toteutus on tähän asti sijoittunut pääosin ulkomaille, koska yhden ihmisen – tutkimusryhmän johtaja Pekka Himasen – on helpompi ja halvempaa matkustaa maailmalla kuin tutkimusryhmän kaikkien jäsenten kokoontua esimerkiksi Suomessa.

Tuleeko loppuraportista akateeminen julkaisu ja sisältääkö se uutta, tätä hanketta varten tehtyä tutkimusta?

- Kuten tutkimusryhmään kuuluva aikamme kenties tunnetuin sosiologi Manuel Castellskin on Helsingin Sanomille lähettämässään kirjeessä luvannut, hankkeesta tullaan julkaisemaan teos kansainväliseltä huippukustantajalta.

Entä mitä Himasen professuurin junailut Aalto-yliopistossa kertovat suomalaisen yliopistomaailman rahoituksesta?

- Sen, että Aalto-yliopistossa on paljon – puoli miljardia – valtiovallan sille antamaa ”siemenrahaa” ja se on sijoittanut siitä ison osan kansainväliseen näkyvyyteen ja menestykseen. Himasen pitäminen professorin kirjoissa kuuluu osana tähän strategiaan.

Miksi Teknologiateollisuus halusi osoittaa rahansa juuri Himaselle ja miksi kukaan yliopistossa ei ole tietoinen, mitä rahalla on tehty? Mitä Aalto-yliopistossa oikein tapahtuu?

- Viittaan ensimmäiseen vastaukseeni. Rahoittaja voi rahoittaa, mitä haluaa. Tutkimusrahoitus ei ole demokraattista niin kuin ei mikään tutkimusmaailmassa. Tiedemaailman kilpailu resursseista on osittain näennäistä ja perustuu kokemukseni mukaan usein myös suoraan tai epäsuoraan junailuun. Kaiken kaikkiaan kysymyksenne osoittavat, ettette juurikaan tunne tiedemaailman lainalaisuuksia. Tutkimusrahoituksen ja yliopistomaailmasta löytyisi paljon Himas-jupakkaa mehukkaampia väärin- tai oikeinkäytöksiä, kuinka kukin tämän asian näkeekin.

C.W.Mills Manhattanilla

C.W. Mills pohti koko sosiologin uransa ajan kysymystä, mikä on intellektuellin rooli ja tehtävä teollistuneissa, ylikehittyneissä kapitalistisissa yhteiskunnissa. Vastauksen etsiminen johti hänet toisen maailmansodan jälkeen hakeutumaan töihin New York Cityssä Manhattanilla sijaitsevaan Columbian yliopistoon. Manhattanille olivat kasautuneet paitsi tieteen ja politiikan myös taiteen, kulttuurin sekä etnisen ja seksuaalisen vapauden mitä moninaisimmat uudet, villitkin suuntaukset. Toisin kuin muualla Yhdysvalloissa, ehkä San Franciscoa lukuun ottamatta, uudet intellektuellit saivat äänensä kuuluviin lehtien, tapahtumien, musiikin ja teatterin avulla.

Näihin suuntauksiin Mills halusi tutustua ja oppia niistä. Hän etsi inspiraatiokseen sellaista intellektuaalista elämää, joka ei olisi riippuvainen instituutioista, kuten yliopisto tai tutkimuslaitos, tai liike-elämästä. ”Organisoidun vastuuttomuuden maailmassa” hän halusi löytää vapaita, alistumattomia ääniä samalla ymmärtäen, että yliopiston ”byrokraattinen intellektualismi” olisi hänen ainut mahdollisuutensa päästä piireihin.

Mills muutti Manhattanille vuonna 1945 ja etsiytyi hetimiten ”New Yorkin intellektuelleina” tunnetun tiede- ja taideyhteisön pariin. Yhteisön kritiikin kohteena olivat yhdysvaltalaisen valtavirran politiikan ja kulttuurin lisäksi myös sitä vastustavat kommunistit. New Yorkin intellektuellit vastustivat ja vieroksuivat massakulttuuria ja sen seurauksia. Heidän mukaansa kulutushysteriaa lietsova mainonta, valtavirran joukkoviestinsä ja Hollywoodin tuottama kulutusviihde tyhmistivät ihmisiä kaventaen heidän ajattelutilaansa ja poliittisia mahdollisuuksiaan. Manhattanin älymystö halusi lisätä ihmisten kriittisiä ja esteettisiä taitoja ja herkkyyttä tarjoamalla vaihtoehtoja valtavirran massakulttuurille.

Epäilemättä New Yorkin intellektuellien tavoitteet houkuttelivat ja innostivat Millsiä, joka tuli yhteiskuntaluokasta, jolle aivotonta massakulttuuria tarjoiltiin.

Kansakuntaa pelastamassa

”Laps’ Suomen ällös vaihda pois sun maatas ihanaa. Sill’ leipä vieraan karvast’ ois ja sana karkeaa.”

HS:n päätoimittaja Mikael Pentikäisen (puolue: metsätieteellis-vanhoillislestadiolaiset) suviseuroissa hankitut puhujanlahjat eivät ole menneet hukkaan. Kolumnissaan ”Kansakunnan pelastamisen hetki” hän ylevöityy kutsumaan meidät kaikki toimimaan kansakuntana yhteisen tehtävän eteen. Ja mikä on tuo yhteinen tehtävä? ”Mikä on se tavoite, johon meidän pitää tässä hetkessä kansakuntana sitoutua? Se on Suomen kilpailukyvyn parantaminen.”

Miten jaloa ja herttaista. Jälleen tarvitaan vähempiosaista kansakunnan pelastamistalkoisiin. Mieleeni tulee Väinö Linnan kuvaus Valtu Leppäsen hautajaisista Täällä pohjantähden alla -trilogian kolmannessa osassa. Valdemar Leppäsestä tulee Pentinkulman kylän ensimmäinen sankarivainaja. Siunaustilaisuudessa rovasti puhuu:

”Mikä tämä uusi tunne on? Se on veljeyden ja kohtalonyhteyden tunne. Poissa ovat arkiset raja-aidat. Ei ole rikkaita eikä köyhiä, ei puolueita eikä ryhmiä. On vain yksi ja yksimielinen, olemassaolostaan kamppaileva kansa.”

”Kansakunnan pelastamisen hetkeä” kommentoi Linnan romaanissa myös Leppäsen Preeti, romaanin köyhä ja yksinkertainen roolihenkilö:

”Ny on niin kun paremmin kaikki yhteistä … Minä sitä kanssa sanon, että kun voi ny toi vähävoimasempikin tän isänmaan eteen näin sota-aikana … Kunnei sitä rauhan aikana niin ole tilaisuuttakan. On vaan niin kun toi työnteko päällimmäisenä. Se on rauhanaikana niin kun paremman väen asia toi isänmaa, mutta sodassa passaa sitten vähän huonommankin koittaa.”

Nykykapitalismi lainaa sanastonsa sodan ajan kielestä. Jälleen on tehtävä “vaikeita päätöksiä” ja “uhrauksia” sen kansakunnaksi nimitetyn olion eteen, jonka kohtaloon tavallisella ihmisellä ei ole osaa eikä arpaa. Paitsi kun pääoma on hassannut sen omaisuudet ja hätä on suuri.

Laps’ Suomen, kaunis sull’ on maa / ja suuri loistokas, / veet välkkyy, maat sen vihoittaa, /sen rant’ on maineikas.

Yö kirkas, päivä lämpöinen / ja taivas tuhattähtinen; / laps’ Suomen, kaunis sull’ on maa / ja suuri loistokas.

Laps’ Suomen armas maasi tää / siis muista ainiaan! / Sull’ onnea ja elämää / ei muuall’ ollenkaan. / Jos minne tiesi olkohon.

Taide, tasa-arvo ja koulu

Olen junassa Hollo-instituutin seminaariin Taide, tasa-arvo ja koulu, jossa luvataan kysyä taiteen, tasa-arvon ja koulun suhdetta monesta näkökulmasta – avoimesti, kriittisesti ja ennakkoluulottomasti. Otsikkoni on: Mitä, jos tasa-arvo olisikin koulukasvatuksen lähtökohta eikä sen karkaava tavoite?

Aion aloittaa taiteilija Toni Edelmannin elämäkerrallisesta kirjasta Lumottu maa – mennyt minussa (2010), jonka luin vasta äskettäin ja joka vavahdutti syvästi kauneudellaan, avoimuudellaan, surullaan ja ilollaan. Edelmann lainaa päiväkirjaansa 1970-luvun puolivälistä: ”Voiko ylipäätään opettaa? Voiko vain ohjata oppilaan tilanteeseen, jossa hänen on mahdollista nähdä eteen ja taaksepäin – kykynsä ja puutteensa – ja synnyttää uudelleen ja uudelleen haave, unohtaa nopeasti hetki, jona ’oppi’, nähdä vain suunta tulevaan, unohtaa koulu ja opettaja.” (s. 95)

Toimiessaan Teatterikorkeakoulun opettajana Edelmann joutui korjaamaan suhtautumistapaansa niin taiteen tulkintaan ja vastaanottoon kuin opettamiseen. Ennen hän oli etsimällä etsinyt teoksen heikon kohdan ja tämä oli leimannut hänen asennoitumistaan koko teokseen. ”Miksi en ensin etsinyt teoksesta kaikkea sitä hyvää, mitä siinä oli? … Päätin, etten koskaan sano oppilailleni, että laulu meni huonosti, vaan kysyn: ’Mitä ajattelet, oliko esitys sinusta niin hyvä kuin halusit, ja jos ei, niin luuletko että saisit sen paremmaksi?’ Ajattelin, että kaikissa oppilaissani oli sisällä valtavia voimavaroja, paljon kaikkea hyvää. Kysymys oli vain siitä, kuinka saada tuo kaikki ulos. Kukaan ei ollut mielestäni huono. Joskus joku saattoi olla väsynyt tai stressaantunut mutta ei huono. Tein kaikkeni, että oppilaani ihailisivat ympäröivää maailmaa eivätkä itseään.”

Ajattelin kertoa myös ranskalaisfilosofi Jacques Rancièren ajattelusta, johon otsikkonikin viittaa, mutten taida mennä filosofiaan enkä pedagogiseen teoriaan, vaan kuvata ”autenttisen kasvatuksen maisemaa” pitäytymällä muutamissa viime aikoina ilahduttaneissa esimerkeissä. Esimerkiksi erään kahdeksannen luokan oppilaiden arvioista Wikiopiston ”opetuskäytöstä”. Heidän vastauksensa kysymykseen, mikä Wikiopiston käytössä oli kivaa, kiteytyy tähän lauseeseen: ”se kun saa tehdä itse”. Näin he vastasivat:

”Kun sai tehdä itse sitä kirjoitusta nettiin”, ”Sen helppous”, ”Muokkaaminen oli kivaa”, ”Kirjoittaminen”, ”Että saa katsella muiden töitä”, ”Kun sai lukea sitten sen oman sieltä”, ”Kun sai nähdä muiden luokkalaisten tekemiä sivuja”, ”Kivaa oli, että näki muitten aineita”, ”Se oli suhteellisen helppoa, ja on siistiä, kun oma koulutyö on netissä”, ”Kun tiesi paikan, helppo käyttää”, ”Se, että sai tehdä itse artikkelia vähän niin kuin Wikipediaan”, ”Voi etsiä tietoa ja saa kirjoittaa sinne”, ”Parasta oli oppia käyttämään sitä”, ”Se kun sai itse laittaa mitä tahansa tekstiä sinne”, ”Kun sai tehdä kirjoitelmansa jotenkin muuten kuin paperille”, ”No, se oli helppoa, yksinkertaista ja nopeaa”, ”Se oli selkeä paikka, ja oli kivaa saada sinne itse kirjoittamansa juttu”, ”Mikään ei ollut erityisen kivaa”, ”Kirjoittaminen”, ”Se, kun oppi laittamaan tietoa jollekin nettisivulle”, ”Kun sai itse kirjoittaa sinne”.

Kerron myös opiskelijoideni keksinnöstä, jossa Tampereen yliopiston kasvatustieteiden yksikköön opiskelemaan hakevia kannustetaan lukemaan pääsykokeisiin yhdessä: ”Tämän opintopiirin tarkoituksena on koota yhteen Elinikäisen oppimisen ja kasvatuksen koulutukseen hakijoita ja tarjota heille mahdollisuus vertaistukeen opiskeluprosessissa. Lukupiiriä ovat kehitelleet opiskelijat Tampereen yliopiston Elinikäisen oppimisen ja kasvatuksen koulutuksesta. Opiskelijat toteuttavat itsenäisesti opintopiiriä ja vastaavat käytännön kysymyksistä. Ohjaavien opiskelijoiden ei ole tarkoitus opettaa, vaan lähinnä opastaa ja neuvoa sekä herätellä keskustelua valintakokeen artikkeleista. Opintopiiri on avoin kaikille ja täysin maksuton.”

Toni Edelmann, kahdeksasluokkalaiset ja opiskelijani puhuvat samasta asiasta, oppimisen maailmasta, jossa

- ei ole yhtä, joka tietää ja joka kontrolloi oppimista ja päättää oppisisällöistä, ei opetushenkilökuntaa, joka arvioi ylhäältä arvosanoja ja oppiarvoja jakaen

- lähtökohdissaan tasa-arvoiset oppijat (ikään, sosiaaliseen asemaan, sukupuoleen, etnisyyteen katsomatta) asettuvat yhdessä kysymysten ja esitysten äärelle oppimistapahtumat itse organisoiden,

- oppimistapahtumia luonnehtii itse ja yhdessä oppiminen sekä oppimisen ja opitun jakaminen, jokaisen osallistuminen kokemustensa, tahtonsa ja kykynsä mukaan.

Joulu Radio Musassa

Vuotta 1989 kutsutaan tunnetusti Euroopan hulluksi vuodeksi. Berliinin muuri murtui, joulukuun 22. päivänä avattiin Brandenburgin portti. Viikkoa myöhemmin Václav Havel valittiin Tšekkoslovakian presidentiksi vapaissa vaaleissa.

Tuon joulun toimitin uutisia Tampereella tuolloin toimineessa Radio Musassa, jonka Pentti Teräväinen kumppaneineen oli ideoinut. Radio oli auki joulunpyhät, luimme uutisia toisin kuin Yleisradio, jonka uutistoimitus oli pannut lapun luukulle kai jo joulurauhanjulistuksen aikaan.

Jouluviikolla Romanian Timișoarassa käynnistyi tapahtumakulku, joka johti kommunistidiktaattori Nicolae Ceaușescun syrjäyttämiseen. Aattona ja joulupäivänä Suomen tietotoimiston printteri sylki uutisnauhaa ja me kerroimme tapahtumista tuoreeltaan tunnin välein. Yleisradion soittaessa tauotonta joululevykonserttia kuuntelijaluvut kipusivat korkealle.

Tilanne huipentui joulupäivänä: kumouksellisten kenttäoikeus tuomitsi Nicolae Ceaușescun ja hänen vaimonsa Elenan kuolemaan ja heidät teloitettiin.

Seuraavana jouluna Yleisradio puski uutisia läpi joulun.