Sosialismi ja raparperitaivas

Sosiaalidemokraattien kannatus on ennätysalhainen, alle 15 %. Tutkija Mikko Majander sanoo, että Ruotsissa sosiaalidemokratia on yhdistetty kansankotiin, mutta Suomessa työväenliike on ollut poliittinen vastavoima. Isänmaa on yhdistynyt ”porvarilliseen eetokseen”. Tämä on Majanderin mukaan ”suuri mentaalinen ero Ruotsin ja Suomen välillä” (HS 23.6.2015).

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanin ensimmäisessä osassa on kohtaus, jossa Akseli Koskela on lupautunut hakemaan sosiaalidemokraattien johtohahmo Eetu Salinin (1866–1919) kirkonkylästä Pentinkulmalle puhumaan. Reessä krapulainen Salin jututtaa Akselia ja kysyy, että jos Akseli saisi torpan omakseen, niin vieläkö hän äänestäisi sosialisteja sen jälkeen, kun olisi talollinen. Akseli vastaa, että totta kai, ”muutonhan ne ottaisivat takasin”. Eihän sitä enää takaisin otettaisi Salin vastaa ja lisää, että ”et sinä poika minua enää äänestä silloin kun saat torpan omaksesi”.

Reen kyydissä istuvalle E. Hellbergille Salin jatkaa torpparien lojaaliudesta sosialismia kohtaan: ”Siinä sen kuulit. Heillä ei ole muita pyrkimyksiä kuin se. Vapaus. He ovat tilapäisiä liittolaisia, eivät muuta.” Hellberg ehdottaa torppien ottamista valtion haltuun ja heidän asioidensa järjestämistä lainsäädännön avulla, mutta Salin epäilee sosialisoinnin tietä, sillä vaarana on, että isännät ja torpparit liittoutuvat sosialisteja vastaan. 

”Kun isännät ovat heidät menettäneet, niin silloin he ovat valmiit vapauttamaan heidät valtiostakin, jolloin he liittoutuvat meitä vastaan yhdessä.” Päälle päätteeksi Salin toteaa, että ”maaorjuus pois, hyötyi kuka hyötyi”, melkein kuin Bernstein konsanaan (”päämäärä ei tarkoita minulle mitään, liike on minulle kaikki kaikessa”).

Sosiaalidemokraatit olivat poistamassa maaorjuutta eli ajamassa torpparien vapautusta ja taistelemassa työväestölle 1900-luvun mittaan monia muitakin oikeuksia ja vapauksia. Nyt näyttää, kuin voitot ja hyödyt valuisivat yksi kerrallaan takaisin isäntien syliin, ja maa olisi jälleen kerran yhdistynyt porvarilliseen eetokseensa, pohjana talonpoikaisuus, tai jollei muu, niin raparperitaivas ja perunamaa, piilopaikka yhteinen.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Luokkayhteiskunta

Toimittaja Riikka Kaihovaara kaipaili Facebookissa ajatuksia ja ”analyysia siitä, mihin hallituspuolueiden edustajat pyrkivät. Useimmat ihmiset (varsinkin poliitikot) kuvittelevat tekevänsä oikein ja pyrkivänsä hyvään” – vain keinot vaihtelevat. Pyrkimysten suuri linja on pinnalta katsoen kai melko selvä: tuetaan yrittämistä, mukaan lukien maatalousyrittämistä, ja kuluttavan keskiluokan ostovoiman ylläpitämistä, vähennetään sosiaalisten tulonsiirtojen ja koulutuksen menoja. Politiikan seurauksena köyhien ihmisten, mukaan lukien opiskelijoiden ja lapsiperheiden, asema vaikeutuu. Jos sopeutukset ja niukennukset kasautuvat samalle ihmisille ja samaan aikaan (joudut työttömäksi, sinulla on perhe ja olet asuntovelkainen, opiskelet ja saat lapsen, vanhempasi sairastuvat eivätkä pärjää yksin tai heidän laitoshoitonsa käy liian kalliiksi…), silloin taloudelliset vaikeudet ovat erityisen merkittäviä.

Ideologisesti kolmen suuren hallituspolitiikka tarkoittaa, että Suomesta tulee uudelleen luokkayhteiskunta, jossa yhteiskunnallinen asema periytyy aiempaa useammin (ensimmäinen tällainen jakso alkoi 1990-luvun alun lamasta), sosiaalinen nousu pysähtyy tai kääntyy laskuun. Tämä tapahtuu erityisesti varhaiskasvatuksen, työttömyysturvan ja sosiaalietuuksien heikennysten kerrannaisvaikutuksina sekä korkea-asteen koulutuksen säästöin. Palkkatyöläisten työehdot heikkenevät, heidän toimeentulostaan tulee aiempaa epävarmempaa, koulutukseen ei ehkä ole varaa tai ainakin sen koettu arvo vähenee, joka puolestaan vauhdittaa sukupolvissa eteneviä huono-osaisuuden kierteitä.

Eräs tuntemani yläkoulun opettaja kuvasi hallitusohjelman yhtä yksityiskohtaa minulle näin: ”Voisin aivan hyvin ottaa yhden tai pari teini-ikäistä lisää luokalleni, mutta päiväkotiryhmien kasvattaminen tuntuu kamalalta”. Hän perusteli mielipidettään konkreettisesti sillä työmäärällä, joka erityisesti pienimpien päiväkotilasten perushuoltamiseen (vaippojen vaihdot, pukemiset, syöttämiset jne.) menee. Teini-ikäisten kanssa kyllä pärjää, opettaja sanoi ja lisäsi, että on surullinen siitä, että subjektiivisen päivähoito-oikeuden periaatteesta luovutaan. Monille lapsille päiväkoti on turvapaikka, ainut paikka heidän maailmassaan (!), jossa tarjotaan säännöllisesti ruokaa, perushoivaa, sosiaalista yhdessäoloa ja kasvun kannalta tärkeitä iloa ja virikkeitä. ”Entä, jos koulunkäyntiä säädeltäisiin samaan tapaan vanhempien työmarkkina-aseman mukaan: tänään et pääse äidinkielen tunnille, koska äitisi on työtön.”

Keskustajohtoisen hallituksen politiikka perustuu yrittämisen vapauteen, omistusoikeuteen ja maanpuolustukseen, ja sen juuret ovat historiassa: Suomi on kerrottu maailmankartalle omillaan pärjäävien ja itsenäisten talonpoikien maana, ja tuo henki elää nyt voimakkaana. Työväenliikkeellä ja ihmisten välisellä solidaarisuudella oli hetkensä toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa, ”toisessa tasavallassa”. Talonpoikaisen Suomen oli otettava työväki jollain tavalla huomioon. Enää ei ole. Perussuomalainen europarlamentaarikko Jussi Halla-aho kiteyttää ajan hengen: ”En ole vielä itse lukenut hallitusohjelmaa, mutta vihreät, vasemmisto, Kepa ja opiskelijajärjestöt ovat jo todenneet sen karmeaksi, joten taputan alustavan kiimaisesti käsiäni. Tästä tulee paras hallitus pitkään aikaan, jos vältytään henkilötason tunaroinneilta ja toteutetaan ohjelmaa rohkeasti, piittaamatta opposition, suojatyöläisten ja maailmanparannusjärjestöjen infernaaliseksi yltyvästä ulinasta”.

Lopulta hallitus uskoo, tietysti, että ihmiset pidetään aisoissa väkivallalla. Sanoisin, että niin kauan kuin pidetään.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Yliopiston rekrytointivallasta

Yliopistoon palkataan vakiväkeä tarkoin hallinnoidulla prosessilla, jonka tavoitteena on saada töihin ihmiskunnan parhaat voimat. Uusien sääntöjen myötä homma on kuitenkin alkanut muistuttaa lähinnä piirikunnallisia kisoja ainakin maakuntayliopistoissa.

Otetaan kuvitteellinen esimerkki. Asiaa valmistelevassa yliopiston hallintoyksikössä (= yksikkö tai tiedekunta) voi olla vain muutamia professoreja, jotka voivat esteellisyyssäännösten puitteissa osallistua uusien (apulais)professorien värväämiseen.

Heillä on nykyisin mahdollisuus asiaa valmistelevan ryhmän toimivallan puitteissa valita ne hakijat, joiden hakuasiakirjat lähetetään ulkopuolisten tieteellisten asiantuntijoiden arvioitavaksi.

Käytäntö on uusi ja vielä muotoutumassa. Valmisteluryhmä voi esimerkiksi päättää, että vain viiden hakijan paperit viidestätoista pannaan tarkempaan syyniin ja loput jäävät kokonaan arvioimatta ulkopuolisten ja ainakin periaatteessa riippumattomien asiantuntijoiden toimesta.

Siinä missä hakijoilla oli aikaisemmassa käytännössä mahdollisuus päästä arvioiduksi ja saada palautetta työstään, nykyisin he putoavat pois heti alussa. Yleisurheilutermein: ennen hakijat päästettiin matkaan ja pari kolme pääsi maaliin ja palkintosijoille, nyt suurin osa diskataan lähtöviivalla.

Ongelma on seuraavanlainen henkilöstöjohtosääntöjen kirjaus, jota käytetään härskisti ”uhaksi” koettujen hakijoiden ohittamiseksi: ”Valmisteluryhmä voi valita ne hakemukset, jotka lähetetään asiantuntijoille arvioitavaksi.”

Ryhmän vaikutusvaltaisimmat, vihatuimmat ja äänekkäimmät, sekä yleensä myös biologiselta iältään vanhimmat ja usein samalla porukan lapsellisimmat ja kelkastapudonneimmat, saavat nykyjärjestelmässä melkoisen suvereenisti päättää, kenet laskevat ammattikuntakollegakseen.

Kun asiat menevät oikein huonosti, valituksi tulee vielä heitäkin kelvottomampi ja heikompilahjaisempi yksilö, joka joutuu professorilaumassa pahnan pohjimmaiseksi, sillä hänet on tarkoituksella sellaiseksi valittu: kukaan ei saa olla muita parempi eikä onnistua, menestymisestä puhumattakaan. Laumaan ”valitusta” tulee kiitollinen ja nöyrä.

Muun yhteisön tehtäväksi jää laskea vain päiviä ja toivoa, että sabotaasiprofessorit käsittäisivät jäädä eläkkeelle, kun lähtöä ei voi vauhdittaakaan. Tietenkin nimittävä taho, rehtori tai hallitus, voi puuttua peliin, mutta niin se tekee ehkä vain kaikkein räikeimmissä ja mielipuolisimmissa tapauksissa. Yleensä kaikki menee kuitenkin muodollisesti sääntöjen mukaan.

Näin tieteellinen yhteisö uudistaa itseään uudessa yliopistossa, pahimmillaan.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Maailman huolia huojentamaan

val

Ken vaivojansa vaikertaa, / On vaivojensa vanki. / Ei oikeutta maassa saa, / Ken itse sit’ ei hanki,” lauletaan Kaarlo Kramsun vuonna 1877 julkaistussa runossa, jossa taiteilija kuvaa sorrosta vapautumista. Puolitoista sataa vuotta myöhemmin voivat Suomen viranomaisten väärin kohtelemat hakea oikaisua riippumattomista hallinto-oikeuksista. Niinpä Piilottajakin suuntaa tänään Turun hallinto-oikeuteen viemään Ashrafin valituksen Maahanmuuttoviraston tekemästä kielteisestä kansalaisuuspäätöksestä.

Kramsun runoudessa kuvataan suoraselkäisiä talonpoikaishahmoja, joista on tullut kansallisia kuvia ja sankarityyppejä, osia suomalaisten kollektiivisesta identiteetistä. Enpä tiedä, mutta lupaan, etteivät Ashraf ja Piilottaja lepää ennen kuin asiat ovat kunnossa, elämän palaset paikoillaan. ”Siis kahleesi, orja, jo kätköhön peitä, / Käy orjuutta vastaan nyt taistelemaan. / Sä, maailman sortama, huolesi heitä, / Käy maailman huolia huojentamaan.”

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Ashraf ja A-sarja

Ashraf Sahil saapui Suomeen elokuussa 2008 ja haki turvapaikkaa. Hänet passitettiin vastaanottokeskukseen odottamaan käännytyspäätöstä. Käännytysuhan alla nuorukainen teki viime hetkellä uskaliaan hypyn tuntemattomaan ja painui avustuksellani maan alle. Maahanmuuttoviraston ihmisoikeuksia rikkova ja, kuten selvisi, väärin perustein tehty päätös saatiin kumottua keväällä 2009.

Saman vuoden elokuussa varmistui yhteishaussa opiskelupaikka ja neljän vuoden päästä, kesällä 2013, Ashraf valmistui sähköasentajaksi. Noin vuoden kestäneen työttömyyskauden ja aktiivisen työnhaun jälkeen hänet valittiin Valmet Automotiven tehtaalle Uuteenkaupunkiin kokoamaan Mercedes-Benzin A-sarjaa. Työsopimuksen hän allekirjoitti helmikuun alussa 2015.

Kirjoitin Piilottajan päiväkirjassa Ashrafin tapauksen opettamana niistä monista vaikeuksista, joita turvapaikanhakija joutuu Suomessa kohtaamaan. Kokemus opetti paljon Suomen rakenteellisesta rasismista, mutta myös monista suvaitsevaisuuden ja avun muodoista.

Filosofi Slavoj Žižek väittää, että länsimaiden rasismi ei enää niinkään perustu ”luonnolliseen ylivoimaan” tai kulttuurin vaalimiseen, vaikka nämäkin vaikuttimet ovat vielä olemassa. Nykyrasismin pohja on häpeämättömässä taloudellisessa itsekkyydessä. Kuin osoituksena tästä perussuomalaiset julkaisevat laskelmia maahanmuuton kustannuksista. ”Surullista on, että tämän perustietoisuuden suhteen Pääoman ja (jäljellä olevien) työväenluokkien välillä vallitsee hiljainen sopimus – työväenluokat ovat, jos mahdollista, suuryrityksiäkin herkempiä suojelemaan suhteellisia etuoikeuksiaan.”

Maahanmuuttovirasto jaksaa kiusata Ashrafia edelleen, kohta seitsemän Suomessa eletyn vuoden jälkeen. Viime kuussa se teki kielteisin kansalaisuuspäätöksen. Mielestäni Ashrafin kansalaiskuntoa on koeteltu jo aivan riittävästi: hän on hoitanut moitteettomasti oman puolikkaansa yhteiskuntasopimuksesta. Olisiko Suomen viranomaisten aika hoitaa kunnialla oma osuutensa?

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Korkeakoulujärjestelmän duaalimalli jarruttaa Suomen kehitystä

Tampereen korkeakoulujen suunnitelma kahden yliopiston ja yhden ammattikorkeakoulun yhdistämisestä on herättänyt kansallisen keskustelun korkeakoulujärjestelmämme nykytilasta ja niin sanotusta duaalimallista. Duaalimallihan tarkoittaa, että ammattikorkeakoulut ja yliopistot on erotettu lainsäädännöllä toisistaan ja ripoteltu pitkin maata.

Totutun ajattelutavan mukaan ammattikorkeakouluilla on ammatti- ja työelämäsuuntautunut koulutustehtävä yliopistojen toiminnan perustuessa tutkimukseen.

Ero on paitsi todellinen usein myös retorinen. Duaalimallin perustelut muistuttavat yleensä enemmän alue- ja edunvalvontapolitiikkaa kuin sivistys-, korkeakoulu- tai innovaatiopolitiikkaa. Järjestelmän vastaavuuksia lienee enemmän kuin eroja: molemmissa koulutusmuodoissa opetetaan ja tutkitaan sekä valmistutaan työelämään.

Opettajien ammattijärjestölehti Opettaja (3/2015) kysyi duaalimallista suomalaiskorkeakoulujen rehtoreilta. Kasvukeskusten ulkopuolisissa ammattikorkeakouluissa duaalimallia pidettiin luonnollisesti tärkeänä samoin kuin Helsingin yliopistossa – tosin eri syistä.

Laajan ammattikorkeakouluverkon tehtävänä on ollut paitsi kouluttaminen, myös maaseutupaikkakuntien pitäminen asuttuna. Enää korkeakoulupolitiikka voi tuskin olla aluepolitiikkaa.

Helsingin yliopistolla ei puolestaan ole syitä muuttaa paljon mitään: se pärjää kohtuullisesti kansainvälisissä vertailuissa, kerää parhaat opettajat ja opiskelijat ja on riittävän iso.

Opettaja-lehden kyselyssä nykyisen järjestelmän puolustajat vetoavat ”työrauhan säilyttämiseen” ja ”yhteistyön lisäämiseen” – ikään kuin ne olisivat järjestelmäkysymyksiä eivätkä osa opetus- ja tutkimustyön autonomista säätelyä.

Ruotsinkielisen korkeakoulujen rehtori uskalsi sanoa asian suoraan: ”Olemme tulleet vaiheeseen, jolloin jäykästä duaalimallista on tullut kehityksen jarru. Tämä näkyy varsinkin pienten korkeakoulujen kohdalla.”

Viimeisten vuosikymmenten aikana korkeakoulujärjestelmän rakennemuutoksiin ja niiden vastustamiseen on kulunut liikaa energiaa, joka olisi pitänyt suunnata tutkimus-, opetus- ja innovaatiotoimintaan.

Alue- ja edunvalvontapoliittisen ajattelun vaihtoehto on käsittää korkeakoulujärjestelmä kokonaisuudeksi, jonka eri kohdissa tehdään eri asioita, ja jossa opiskelijalla, samoin kuin opettajalla, on mahdollisuus liikkua ja tehdä joustavia opinto- ja uravalintoja. Asiaan kiinnitettiin huomiota myös opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijaraportissa.

Pienen Suomen on osattava yhdistää ja keskittää voimansa. Niin korkeakoulupoliittisesta päätöksenteossa kuin opetuksen suunnittelussa ja toteuttamisessa tarvitaan uskallusta, avoimuutta ja kokeilumieltä.

Korkeakoulujärjestelmää rahoittavan valtion kannattaa olla edistämässä riittävän laveiden ja yhtenäisten sivistys- ja koulutusrakenteiden syntyä, jotta jokaisella on mahdollisuus kehittyä ja keskittyä olennaiseen; oppimiseen ja uuden luomiseen.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Sosiologisen mielikuvituksen synty

Sosiologisen mielikuvituksen kirjoittaminen oli jo hyvässä vauhdissa, kun C. Wright Mills saapui Eurooppaan kesällä 1956. Kööpenhaminan yliopiston Fulbright-professorina hänelle oli aikaa saattaa kirjan ensimmäisen versio valmiiksi. Kööpenhamina oli hieman liian hiljainen kaupunki Millsin makuun, mutta toisaalta siellä oli rauhallista kirjoittaa. Kirjoitusrupeamat venyivät välillä jopa viisitoistatuntisiksi, ja Mills laihtui silmissä, omien sanojensa mukaan lähes kymmenen kiloa kuukaudessa.

Kirjeessään ystävälleen Mills valottaa tulevan kirjansa sisältöä. Yhtäällä se on hänen harjoittamansa sosiologian puolustuspuhe, tosin ”vaikuttamatta siltä”, toisaalta Lazarsfeldin ”estoisen metodologian” ja Parsonsin ”käsitefetisismin” yksityiskohtainen kritiikki. ”Lisäksi se sisältää kokonaan uudelleenkirjoitetun, uskoakseni ensiluokkaisen ja ennen julkaisemattoman esseen Intellektuaalinen ammattitaito”.

Mainittu essee oli alun perin kirjoitettu opiskelijoiden käyttöön jo 1950-luvun alkupuolella ja Mills oli jaellut siitä vuosien varrella eri versioita. Lopulta ”opetusmoniste” päätyi Sosiologisen mielikuvituksen liitteeksi.

Seppo Toiviainen -vainaan liite-essee sai kerran kehittelemään seuraavan idean: Jatkokoulutusseminaarissa luettaisiin Millsin liiteluku ja keskusteltaisiin sosiologian tutkimus- ja esitystavoista. Sitä seuraisi muita tekstejä, kuten Stephen Toulminin Kosmopoliksen Bibliografiset viitteet, osallistuvaa havainnointia käsittelevä loppuluku hänen omasta Kantapöydän imustaan ja Veijo Meren teksti teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet.

”Asioiden ydin on siinä, että metodologian oppikirjat ovat niin tyhjänpäiväisiä, koska ne antavat lukijalleen liian yleisiä tarinoita. Tärkeämpää kuin yleinen löpinä siitä, mitä pitäisi tehdä yleensä, on sen seikan tutkiminen, MITEN KOVAA KAMAA ON JOSKUS KÄYTÄNNÖSSÄ JA KONKREETTISESTI TEHTY”, kirjoittaa Toiviainen kirjassa Kaksi kirjaa ja se kolmas.

Mills oli matkustanut maaliskuussa 1957 Lontooseen luennoimaan Sosiologisen mielikuvituksen pohjalta London School of Economicsiin ja saanut siellä erinomaisen vastaanoton. Eurooppaan lähtöä olivat edeltäneet vakavat poliittiset ja henkilökohtaiset tappelut kiistakumppanien kanssa. Niinpä Mills kirjoittaa rohkaistuneensa siitä, miten hänen ajatuksensa otettiin vastaan Lontoossa. ”On mahtava tietää, että niistä välitetään sentään jossain”.

Sosiologisen mielikuvituksen oli määrä olla Millsin paluu (with a vengeance) sosiologian professioon. Ja sellainen siitä tulikin. Kirjeensä lopussa Mills pyytää ystäväänsä kuitenkin pysymään vielä vaiti tulevasta kirjasta, ainakin liikkuessaan Columbian yliopiston lähettyvillä: ”Haluan kirjan tulevan yhtenä isona, keikarimaisena yllätyksenä: ikään kuin erämaasta saapuvalta profeetalta”.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized