Kenelle ovikellot soivat?

Suomessa tulee olemaan tuhansia ihmisiä, jotka saavat kielteisen turvapaikkapäätöksen. Osa heistä jää Suomeen. Avustusjärjestöt valmistautuvat auttamaan heitä tehtävänsä mukaan.

Sisäasiainministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg ei toivo tätä, vaan sanoo, että Suomeen jääville ei pitäisi tarjota apua. ”Hätämajoitus antaa ihan vääränlaisen viestin. Toivoisin, että koko yhteiskunta viestisi, että näiden ihmisten kannalta on huomattavasti parempi, että he löytävät paluun kotiin”.

”Heille kerrotaan, että jos he jäävät, heidän on käytännössä etsittävä toimeentulonsa rikollisin keinoin ja he voivat tulla hyväksikäytetyiksi”, Nerg sanoo. Hän ei sano, kuka näin kertoo. Vastaanottokeskusten työntekijät, maahanmuuttovirasto, poliisi?

Sisäministeri Paula Risikko on kutsunut piispat puheilleen keskustelemaan aiheesta. Kirkkohan on erikoistunut hädänalaisten auttamistyöhön ja ministeri halunnee keskustella pelisäännöistä. Suomen ekumeeninen neuvosto on laatinut selkeät ohjeet menettelytavoista.

Ohjeiden mukaan turvapaikka voidaan tarjota, jos vähintään yksi seuraavista ehdoista täyttyy: Hakijalla on perusteltu vainon pelko, hänen perhe-elämäänsä kohdistuu vakava uhka, tähänastinen turvapaikkaprosessinsa ei ole ollut oikeudenmukainen tai siihen liittyvä tutkinta on ollut puutteellinen.

Viranomaiset kantavat virkavastuullaan huolta sisäisestä turvallisuudesta. Heidän uhkakuvanaan on, että Suomeen syntyy väestötietojärjestelmän tuolla puolen elävien tuntemattomien ihmisten joukko ja rinnakkaisyhteiskunta. Avustusjärjestöjen ja kirkon uhkakuva lienee toisenlainen.

Sisäministeriön toimien seurauksena, kirjoittaa tutkija Mervi Leppäkorpi, käsillä on ongelma, ”jota ei edes yritetä ratkaista käytännön teoilla, vaan vetoamalla kansalaisjärjestöihin: unohtakaa perusoikeudet”.

Keski-Euroopassa kerrottiin aikanaan tarinaa jonka mukaan, kun Sveitsissä ovikello soi aamulla kello kuusi, oven takana on tuoretta maitoa tuova maitomies. Kun ovikello soi Saksassa kello kuusi, ovella on Gestapo.

Kielteinen turvapaikkapäätös, mitä tehdä?

Maahanmuuttovirasto on tehnyt kuluvan vuoden aikana 8000 kielteistä turvapaikkapäätöstä ja vuoden loppuun määrän odotetaan nousevan toiselle kymmenelle tuhannelle. Mitä kielteisen päätöksen saanut voi tehdä tai mitä hänen puolestaan voidaan tehdä?

1) Muutoksenhaku. Asiaan voi hakea muutosta Helsingin hallinto-oikeudesta. Myös muiden hallinto-oikeuksien osuudesta on keskusteltu valitusten käsittelyn nopeuttamiseksi.

2) Työ. Turvapaikanhakijat voivat myös aktiivisesti etsiä työtä tai heille voidaan aktiivisesti luoda tai tarjota työpaikkoja. Asiasta muistutti viimeksi Helsingin Sanomissa 17.9.2016 Maahanmuuttoviraston oikeus- ja maatietoyksikön johtaja Hanna Helinko:

”Suomessa – toisin kuin monessa muussa EU-maassa – turvapaikanhakija voi kuitenkin jo kesken turvapaikkaprosessin hakea oleskelulupaa myös muilla perusteilla. Jos turvapaikanhakija työllistyy päätöstä odottaessaan, hän voi tehdä oleskelulupahakemuksen työnteon perusteella. Kaikki perusteet ratkaistaan samalla kertaa turvapaikkahakemuksen ohessa. Oleskelulupaa työnteon perusteella voi hakea myös sen jälkeen, kun on saanut turvapaikkahakemukseen kielteisen päätöksen, jos työpaikka on tiedossa.”

Maahanmuuttoviraston nettisivuilla asiaa tarkennetaan:

”Kun haet oleskelulupaa työntekoa varten, sinun on tultava Suomessa toimeen ansiotyöstä saamallasi tulolla koko oleskeluluvan voimassaolon ajan. Kun haet oleskelulupaa kokoaikaiseen työhön, palkkasi on oltava vähintään sen työehtosopimuksen mukainen, jota sinun työsuhteeseesi sovelletaan. Jos työalallasi ei ole työehtosopimusta, palkkasi on oltava vähintään työttömyysturvalain työssäoloehdon mukainen. Jotta työssäoloehdon mukainen päivärahaoikeus täyttyy, kokoaikaisen työn bruttopalkan on oltava vuonna 2016 vähintään 1 173 euroa kuukaudessa.”

3) Opiskelu. Maahanmuuttovirasto nettisivulta selviää myös, että turvapaikanhakija voi hakea oleskelulupaa opiskelun perusteella. Ensin tarvitaan opiskelupaikka ja osoitus toimeentulosta. Opiskelupaikan varmistumisen jälkeen voi hakea oleskelulupaa. Opintojen on pääsääntöisesti johdettava ammattiin tai tutkintoon. Lisäksi vaaditaan toimeentulominimit, kuten Maahanmuuttoviraston nettisivulla kerrotaan:

”Tarvitset käyttöösi vähintään 560 euroa kuukaudessa, jotta pystyt maksamaan asumisesi, ruokasi ja muut menosi. Vuoden oleskelua varten sinulla on siis oltava käytössäsi 6 720 euroa. Jotkut oppilaitokset tukevat opiskelijoidensa elämistä Suomessa. Jos oppilaitos järjestää sinulle ilmaisen asumisen, tarvitset käyttöösi vähintään 280 euroa kuukaudessa. Jos saat oppilaitoksesta ilmaisen asunnon lisäksi ilmaiset ateriat, tarvitset käyttöösi vähintään 195 euroa kuukaudessa.”

4) Piiloutuminen. Jotkut valitsevat piiloutumisen ja painuvat maan alle olettaen ja toivoen, ettei viranomaisilla ole resursseja ryhtyä etsimään heitä aktiivisesti. Käännytyspäätöksen saaneita myös autetaan selviämään piilossa. Suomi on avara maa, maantieteellisesti.

Mikä kauhea este ’tiede’ onkaan

”Mikä kauhea este ’tiede’ onkaan sille, että voisi tehdä hyvään taiteeseen vertautuvaa hyvää tutkimusta; eli kuinka paljon enemmän tutkimuksista oppisimmekaan, jos lempeät sanat kokemus ja viisaus pääsisivät ohjaamaan tutkijan työtä vahvemmin kuin kovat ja pöyhkeät sanat tieto ja totuus.”

Näin kirjoittaa Antti Eskola kirjassaan Työpäiväkirja (1992), jonka otan hyllystä ties monennenko kerran lukeakseni, mitä kirjassa kirjoitetaan C. Wright Millsistä, tämänhetkisestä kiinnostukseni kohteesta. Eskola on kirjoittanut kirjansa vuosien 1991 ja 1992 aikana, viimeiset merkinnät ovat julkaisuvuodelta 1992. Kirjoittamisvuoden voin varmistaa esimerkiksi Arto Kytöhongan itsemurhaa (s. 85) tai Klaus Weckrothin väitöskirjaa Mustavalkoista sosiaalipsykologiaa koskevista maininnoista (s. 98).

Kirjan kehyskertomuksena on käynnissä oleva metodologinen kirjoitustyö, jonka tavoitteena on uuden yhteiskuntatieteellisen ajattelutavan kehittäminen. Siinä ei apinoitaisi luonnontieteiden mekaanisia selitysmalleja, vaan otettaisiin huomioon ihmisen toiminnalle tyypilliset piirteet, historiallisuus, kielen käyttö ja inhimillinen tietoisuus. Tällaisessa yhteiskuntatieteessä oltaisiin kiinnostuneita inhimillisestä kokemuksesta ja niiden tekemistä ohjaisi oppineisuus ja viisaus.

Luonnontieteitä mallintavaa yhteiskuntatiedettä Eskola nimittää ’tieteeksi’ (puolilainausmerkkejä sanan ympärillä käyttäen) ja ’oppineisuudeksi’ tätä avarampaa, kirjoitustyössään kehittelemäänsä mallia, jossa ”’tieteellä’ on sijansa vain yhtenä kokemuksen tuottajana monien muiden joukossa” (mt., 111). ’Tiede’ ei olisi sen ”edistyneempi tiedostamisen muoto kuin moraaliajattelu, uskonto tai taide”.

”Metodologinen päätelmä: kaikilla noilla elementeillä olkoon periaatteessa samanveroinen asema aineksissa, joista tutkija tekstinsä rakentaa. Elementtien ’totuusarvoa’ emme pysty kertakaikkisesti etukäteen ratkaisemaan, koska se elää ja muuttuu koko ajan.” (Mt., 110.)

Eskola on matkustanut keväällä 1992 Kööpenhaminaan tutustuakseen sikäläiseen soveltavaan toimintatutkimukseen salaperäisen Svenin kutsusta. Omassa kirjoitustyössään hän on ehtinyt 1960-luvulle.

Esimerkkinä 1960-luvun edistyksellisestä tutkimustoiminnasta, joka herättää tutkimusyhteisön modernin tieteen ongelmiin, Eskola viittaa luonnontieteilijä Rachel Carsonin teokseen Äänetön kevät (1962, suom. 1963). Se kuvaa kemiallisten kasvintorjunta-aineiden leviämisen tuhovaikutuksia ympäristöstä ihmiseen ja koko ekosysteemiin. Äänettömän kevään kaltaiset tutkimukset levittävät kriisitietoisuutta ja osoittavat myös tieteen kuuluvan osaksi ”modernin yhteiskunnan yleistä typeryyttä ja rikollisuutta”.

Ympäristötietoisuuden ohella lisääntyy myös tietoisuus tieteestä osana yhteiskunnan valtarakenteita ja yhteiskunnasta ”keskenään ristiriitaisten etujen” taistelukenttänä tai luokkayhteiskuntana. Näiden tutkimusten ja yhteiskunnallisen aktivismin johdattamana Eskolankin on ”pakko vaihtaa valtavirran suosimat sosiologiset ja psykologiset tekstit sellaisiin kuin toisinajattelija C. Wright Millsin kirjat, joita hankin nipun juuri 60-luvun alkuvuosina” (mt., 108).

Millsin vuonna 1959 julkaistun Sosiologinen mielikuvitus -teoksen johdannosta Eskola löytää pohdintaa ’tieteen’ teknologisesta hengestä ja insinöörimäisestä ajattelutavasta (Mills 2015, 27) ja omaksuu Millsin esittämän ajatuksen, jonka mukaan tiede ja tutkimus ovat osa yhteiskunnallista vallankäyttöä ja valtajärjestelmiä. Lisäksi hän oppii, ettei yhteiskunnan tutkija voi olla tutkimuskohteensa, yhteiskunnan ja sen erilaisten ilmiöiden, ulkopuolella. Siksi on Millsin sanoin oltava tietoinen, mikä on yhteiskunnan tutkijan paikka sen sisäpuolella (mt., 211).

1960-luvulle tekemänsä retken tuloksena Eskola tekee metodologisen johtopäätöksen: tutkimus ja tutkimusmenetelmät ovat aina osa olemassa olevaa yhteiskuntaa, aikalaistietoisuutta, ja myös sen ”yleistä typeryyttä ja rikollisuutta”, vaikka näin ei tarvitse olla. Yhteiskuntatieteilijä voi myös kieltäytyä aikalaistyperyyden tuottamisesta ja kehitellä tutkimuksen tekemisen tapoja, joissa otetaan huomioon toimiva ihminen yhteiskunnallisissa yhteyksissään.

Vastaavia huomioita hän esittää jo kymmenen vuotta aikaisemmin kirjoittamassaan kirjassa Vuorovaikutus, muutos, merkitys (1982), jonka painotukset tiivistyvät yhteistoiminnan käsitteeseen.

”Kun ihminen käsitetään toimintaansa aktiivisesti ja tietoisesti yhteistyössä muiden kanssa kehitteleväksi olennoksi, ollaan lähellä ajatusta, että tutkimuskin voisi olla tällaista kehittelyä. Tutkittava ei olisikaan passiivinen kohde, vaan hän astuisi aktiivisesti mukaan tutkimukseen, osallistuisi sen suunnitteluun ja käyttäisi hyväkseen sen tuloksia.(…) Tämä sinänsä kaunis utopia unohtaa kuitenkin sen tosiseikan, että tuotannollisella yhteistoiminnalla on aina jokin historiallisesti määräytynyt muotonsa, joka asettaa rajat muullekin yhteiskunnassa harjoitettavalle toiminnalle, myös tutkimuksella. Kun eri luokkien tai ryhmien tavoitteet ovat ristiriitaiset, ja kun näiden ryhmien välillä on suuria valtaeroja, tutkija joutuu valitsemaan, lähteekö hän suunnittelemaan ja suorittamaan tutkimustaan ensi sijassa työnantajan vai työläisten, virkamiesten tai kansalaisten kanssa (vrt. Becker 1970). Tieteen rahoitusjärjestelmät ja muut toimintapuitteet ratkaisevat valinnan yleensä sen osapuolen hyväksi, jolla on enemmän valtaa ja resursseja.” (Eskola 1982, 89–90.)

Humanitaarisuuden päivä

Romeo_and_Juliet_by_Frank_Dicksee_(cropped)Jalopuukasvoinen nuorimies odottaa vaimoaan, joka lentää parasta aikaa jossain Valko-Venäjän yläpuolella. Lentokone tuo hänet pitkän odotuksen jälkeen entisen Osmanien valtakunnan kautta kaukomailta Helsinkiin.

Vielä aamulla hän on herännyt sukulaistensa kodista hiekkaerämaaksi pommitetussa kaupungissa, matkustanut lentokentälle toivoen, ettei viimeisellä etapilla tapahtuisi mitään kauheaa, ja nyt, jo aivan kohta, hänen koneensa laskeutuu Helsinki-Vantaalle hieman etuajassa.

Puoli vuorokautta matkalla ja alkaa uusi elämä, oman aviomiehen kanssa, vieraassa kulttuurissa, vieraassa kielessä, vieraassa maassa. Aika näyttää, onko se entistä parempi, onnellisempi. Turvallisempi se tulee ainakin olemaan, jos asiaa arvioi matkustustiedotteiden (”Terrori-iskut mahdollisia koko maassa. Maassa myös kidnappausuhka”) ja pommi-iskuista kertovien uutisten perusteella.

”Kymmeniä kuoli sairaalaan tehdyssä pommi-iskussa. Ihmiset olivat kokoontuneet suremaan murhattua asianajajaa.”

Neljän vuoden odotus ja pelko ovat päättyneet ja puolisot tulevat yhteen. Miten heidän käy? Miten kaksi ”heikäläistä” muuttuu kahdeksi ”meikäläiseksi”, jos päälle sataa lokaa? Elämä uudessa maassa alkaa ensimmäisestä päivästä.

Joku, jolle kerron myönteisestä perheenyhdistämispäätöksestä, onnenpotkusta, aloituskorkeuden rimaa hipoen ylittäneestä uskonhypystä, sanoo, että siinähän olisi tarina kerrottavaksi. Niin kuin teit joskus, siinä mikä se nyt oli, niin siinä Piilottajan päiväkirjassa.

Ehkä romaanikirjailijalle, vastaan. Suomen nykyisessä asenneilmastossa en enää käyttäisi oikeita nimiä, keksittyjä kenties, kuten Vastaanottokeskus-kirjan turvapaikanhakijoista. Nimellä vai nimimerkillä -pulman ratkaisee aivan yksinkertainen kysymys, pahennanko tekstilläni saapuneiden elämäntilannetta, tai vaarannanko jopa heidän henkensä?

Milloin ”meistä” alkoi kasvaa henkisiä kerjäläisiä? ”Kaikki älykäs ja merkittävä työnnetään taka-alalle, ja sillä tavoin meidät kaikki painetaan polvillemme”, kirjoittaa kirjailija Kari Hukkila Kerettiläisesseissään. ”Äärioikeisto väittää edustavansa perinteitä”, jatkaa kirjailija. ”Mistä perinteestä he puhuvat? Kirjojen polttamisen perinteestä?” Perinteestä, jossa ”henkilön pahoinpitelemien ihmisten määrä on suurempi kuin hänen lukemiensa merkittävien kirjojen määrä”?

Pahoinpitelemme toisiamme myös sanoilla. Timppa, Santtu, Hartsa ja muutamat muut ovat muistaneet, olen korjannut heidän kirjoitusvirheensä. Tänään, 19.8., vietetään maailman humanitaarisuuden päivää, siksi valikoima lievästä päästä:

”Vitun vassari anarkisti”. ”Häpeäisit jos osaisit, mutta et osaa, sillä olet niin itsekäs ihminen ja naiivi”. ”Mieti nyt itsekin, kuinka tyhmä olet”. ”Pitkään psykiatriassa työskennelleenä täytyy avoimesti tunnustaa, että olen kohdannut sinua huomattavasti terveempiä ihmisiä suljettuina laitokseen”. ”Sinäkö se persuvihaaja, idiootti, neekerinnussija olet?”

Mies on ostanut vaimolleen kukkapuskan, pukeutunut siististi kuten aina. He syleilevät.

Kaukaa kuuluvan kuikan laulu

YosemiteSosiologi C. Wright Millsille myönnettiin vuodeksi 1946 Guggenheimin muistosäätiön tieteellinen apuraha, jonka turvin hänellä oli varaa palkata itselleen tutkimusassistentti. Ruth Harper oli valmistunut Mount Holyoke Collegesta vuonna 1943 pääaineenaan matematiikka. Naisäänestäjien liiton palveluksessa hän oli kartuttanut haastattelujen tekemisen ja tilastollisen analyysin kokemustaan. Hän meni työhaastatteluun ja sai tehtävän.

Ruth ja C. Wright Mills avioituvat jo seuraavana vuonna Nevadassa. Harvaanasutun ja hiljaisen maankolkan rauhassa, Pyramid-järven rantamaisemissa, he nauttivat tuoreen ihmissuhteen iloista. Mills kuvaa Ruthia vanhemmilleen: ”Hän on erittäin älykäs ja hänestä tulee ammattimainen sosiologinen kumppanini”. Seuraavana kesänä he matkustavat New York Citystä uudelleen kohti länttä. Mills kirjoittaa kollegalleen Hans Gerthille:

”Kerroinko jo suunnitelman? Ajaa jeepillä Los Angelesiin. Ostaa pieni matkailuperävaunu, jossa asustaa. Ajaa vuorille ja istua alas. Otan mukaan Valkokaulus-teoksen aineistot ja kirjoitan kolmesta neljään tuntiin päivässä. Minulla on nämä 128 syvähaastattelua, joita on älyttömän hauska lukea ja analysoida. Ruth on jo sommitellut analyysia ja tekee sitä päivittäin muutaman tunnin. Olen odottanut tätä: tästä kesästä tulee käännekohtani. Sinä jos kuka tiedät, mitä se tarkoittaa! Ja mitä se ei tarkoita!”

Ensimmäisellä lomamatkallaan Mills on täydessä kirjoittamistyön touhussa, mukanaan ammattiyhdistysjohtajia koskevan kirjan The New Men of Power taittovedokset, kirjoituskoneessa syntymässä uutta.

Los Angelesista he ajavat San Franciscoon ja sieltä Yosemiten uljaille vuorille, palatakseen takaisin itään Kanadan halki seikkaillen. Ruth kirjoittaa Yosemitelta: ”Suunnittelemme jäävämme tänne heinäkuun loppuun, jonka jälkeen palaamme hitaasti takaisin itään, tuomisinamme paljon sanoja”.

Paluumatkallaan Ontariossa, lähellä Quebecin rajaa, he huomaavat myynti-ilmoituksen, jossa kaupataan erämaasaaria. Silkan mielijohteen huumassa he ostavat Temagami-järveltä Ontariosta kaksi, kooltaan yhteensä noin hehtaarin kokoista saarta. Halpahintaiset saaret ovat kaukana asutuksesta, viitisenkymmentä kilometriä lähimmästä venesatamantapaisesta, useamman tunnin moottorivenematkan päässä.

Seuraavana vuonna Mills rakentaa saarille luonnonkivisen mökin palkkaamiensa rakennusmiesten kanssa. Saaria erottavan vedenuoman yli valmistuu myös laituri, johon Mills kiinnittää moottoriveneensä. Ruthin ja Millsin mukana on Millsin edellisestä avioliitosta syntynyt kuusivuotias Pamela-tytär, joka muistelee onnen kesää 1949:

Loon”Hän istuttaa minut moottoriveneen katettuun keulaan suojatakseen minut tyrskyiltä. Myöhemmin, saarella jo, muistan hänet seisomassa laiturilla. Olemme kenties lähdössä ajelehtimaan kajakilla läheiseen rauhaisaan poukamaan pastellin sävyisten lumpeiden sekaan ja kuuntelemaan kaukaa kuuluvan kuikan laulua. Sisällä mökissä hän lukee minulle David Copperfieldia. En ymmärrä siitä mitään, mutta tykkään maata hänen kyljessään, kuunnella isän ääntä.”

Kyyjärvi-Riace. Yksi Eurooppa, maailma

Julkaisin kuluvan vuosikymmenen alussa kaksi pientä kirjaa, Piilottajan päiväkirja (2010) ja Vastaanottokeskus (2011), joissa kuvasin turvapaikanhakijoiden elämää ”entisessä” Suomessa ennen vuotta 2015, ennen perussuomalaisten vaalimenestystä ja nykyistä oikeistohallitusta sekä aiempaa suurempaa turvapaikanhakijoina Suomeen tulevien ihmisten määrää.

Vastaanottokeskus-kirjassa kerroin Italian etelä-osassa, Calabrian maakunnassa sijaitsevasta Riacen kylästä. 1990-luvun lopulla kylä oli kuihtumassa, nuoret muuttaneet koulutuksen ja työn perässä kaupunkeihin. Kauppoja suljettiin, kyläkoulu lopetettiin, asuintalot jäivät tyhjilleen, palvelut katosivat.

Noihin aikoihin kylän rantaan ajautui joukko kurdipakolaisia. Muiden mukana ihmisiä auttamaan saapunut kylän pormestari Domenico Lucano, ammatiltaan opettaja, tajusi mahdollisuuden. Turvapaikanhakijat voisivat auttaa hänen kyläänsä, jos kylä vain auttaisi ensin heitä.

”Hän päätti luoda kylästä paikan, jossa paikalliset ja pakolaiset voivat elää ja tehdä työtä rinta rinnan. Tarkoitusta varten Lucano perusti Tulevaisuuden yhteiskunta -nimisen (La Città Futura) yhdistyksen, joka auttaa uusia asukkaita alkuun tarjoten heille kodin tyhjilleen jääneistä taloista. Palkaksi tulokkaat opiskelevat italiaa ja tekevät työtä, taloja korjataan ja valmistetaan käsitöitä, lapset käyvät uudelleen avattua koulua, leipomosta saa leipää, kaupoista tuoreita hedelmiä. Yhdistys on kylän suurin työllistäjä, kiitos kylän uusien asukkaiden, jotka ovat ottaneet työt tehdäkseen.” (s. 112)

Riacen kylä palasi mieleeni, kun luin Yleisradion uutista Keski-Suomessa, 1400 asukkaan Kyyjärvellä sijaitsevan vastaanottokeskuksen lopettamisesta ja lopettamista vastustavasta nettiadressista. Nettiadressissa kerrotaan, kuinka ”vastaanottokeskuksesta on monen kuntalaisen toiveiden ja odotusten mukaisesti muodostunut kuntaan oikeanlainen piristysruiske. Moni vaikeista oloista lähtenyt on Kyyjärvellä löytänyt elämäänsä turvaa ja tulevaisuuteen toivoa.”

”Vapaaehtoiset kuntalaiset, osaava henkilökunta ja turvapaikanhakijat itse ovat järjestäneet paljon yhteistä toimintaa. Ravintolapäivänä Kyyjärvelle on avattu afganistanilainen ravintola ja turvapaikanhakijat ovat osallistuneet innokkaasti Kyyjärvellä perinteisiin talkootyöhön. Ovatpa vastaanottokeskuksen asiakkaat auttaneet tuomaan myös pilkkikisan mitaleita Kyyjärvelle. Kuntalaiset ovat itse tarjonneet apua vastaanottokeskuksen arkeen lastenvaatteista huonekaluihin. Ystäväperhetoiminta on rikastuttanut sekä turvapaikanhakijoiden että siihen osallistuneiden kuntalaisten toimintaa.”

Kyyjärvi-Riace. Yksi Eurooppa, maailma.

Intellektuaalinen muukalaisuus

education2c_personality_and_crime3b_a_practical_treatise_built_up_on_scientific_details2c_dealing_with_difficult_social_problems_28190829_281476446831529Sosiologi C. Wright Millsin (1916–1962) persoonasta on esitetty hänen kuolemansa jälkeisillä vuosikymmenillä monenlaisia kuvauksia ja tulkintoja. Toisissa hänet kohotetaan itsenäiseksi radikaaliprofessoriksi, joka uskalsi miltei ainoana asettua sekä omaa kotimaataan että tieteenalaansa vastaan. Toisissa hänet kuvataan pullistelijaksi ja riidanhaastajaksi, jonka sosiologia ei kestänyt aikaa eikä lähempää tarkastelua.

Kirjassaan Radical Ambitions historioitsija Daniel Geary on halunnut välttää pelkistävät arviot. Hän ei ole tarkentanut henkilöön, vaan asettanut Millsin osaksi aikakautta. ”Millsin ajattelu liittyi hänen omaan aikakauteensa paljon enemmän kuin on tähän asti käsitetty. Jos hänen ideoidensa taustaksi ajattelee vain sankarillisen persoonallisuuden, ei huomaa niiden perustuvan laajempiin kulttuurin ja politiikan kehityssuuntiin” (mt., 3).

Mills osallistui monin tavoin Yhdysvaltain vuosisadan puolivälin intellektuaaliseen ja akateemiseen elämänmenoon. 1940-luvulla hän oli mukana New Yorkin intellektuelleiksi kutsutun ryhmän toiminnassa, ainakin sen liepeillä. Hänen lähin kenttänsä olivat yhteiskuntatieteet, joiden merkitys kasvoi toisen maailmansodan jälkeen, erityisesti tilastollisen tutkimuksen kehityksen ansiosta. Hän oli mukana välittämässä saksalaisen sosiologian, erityisesti Max Weberin, teoreettisia vaikutteita Yhdysvaltoihin käännöstyöllään. Päätöissään hän tarkasteli toisen maailmansodan jälkeistä kotimaataan kriittisesti: aseteollisuuden, yhtiövallan ja kylmän sodan vaikutusta yhteiskuntaelämään ja politiikkaan. Loppuvuosina hän oli mukana luomassa yhteiskuntakritiikin uutta tyyliä uudelle vasemmistolle.

The Baffler-lehden päätoimittaja ja Mills-tuntija John Summers (2010) muistuttaa Millsin vuonna 1939 Texasin yliopistoon jättämästä filosofian lopputyöstä. Siinä tuleva sosiologi kirjoittaa, että on hedelmällistä ajatella intellektuellin jäävän omasta tahdostaan aina marginaaliin. Summers löytää Millsin huomautukselle kolme lähdettä: Robert Parkin siirtolaistutkimuksen vuodelta 1928, jonka otsikossa (Human Migration and Marginal Man) marginaali-ihmisen ilmaisu esiintyy, Thorsten Veblenin ajatuksen juutalaisista intellektuaalisella ei-kenenkään maalla, ja näitä edeltäneen Georg Simmelin tekstin Muukalainen (1908). (Mt., 351.)

Muukalainen on samaan aikaan kaukana ja lähellä. Samalla kun hän ottaa etäisyyttä sisäryhmäänsä ja sen arvomaailmaan, hän tuo vanhojen ajatustapojen joukkoon uusia vaikutteita. Monien kulttuurien ja vaikutteiden välillä, eräänlaisena ei-kenenkään maan asukkaana, hän ”häpäisee pyhät symbolit, kuulee tunnustukset ja salaisuudet, murskaa hurskaudet ja ennakkoluulot, ja saavuttaa näin objektiivisuuden sälön” (mt., 351).

Simmelin sosiaalipsykologiasta on yhteiskuntatieteilijän työvälineeksi, sillä se välttää yksinkertaistavat tarkastelutavat, kuten liian pelkistävät kahtiajaot: liittoutua tai eristäytyä, kiinnittyä tai irrottautua, sitoutua tai liikkua, etääntyä tai lähetä. Kuten Mills lopputyössään menetelmällisesti kirjoittaa: näin on mahdollista tuntea monia kulttuureita ja perinteitä tulematta erityisesti minkään jäseneksi ja etsiä tietoisesti näiden intellektuaalisia ja yleisiä eroja. (Mt., 352.)

Summersin tulkinnan mukaan intellektuaalinen muukalaisuus, valittu asema marginaalissa, havainnollistaa myös Millsin omia vuorovaikutuksen ja kanssakäymisen tapoja: hän ryhtyi vaivattomasti puheisiin ventovieraiden kanssa, mutta oli läheissuhteissaan vaikeuksissa.

Jos muukalaisuus ja marginaali voivat olla yhteiskuntatieteilijän tietoisia valintoja ja työvälineitä, monille ne tuottavat ulkopuolisuuden kokemuksen. Ajatteleva ihminen ei lopulta kuulu oikein mihinkään. Kirjassaan Sosiologinen mielikuvitus Mills vakuutteli, että tällaisiinkin ongelmiin, sosiaalisen elämän mutkiin, vieraantumisen pulmiin ja maailman muutoksiin, voi saada otetta sosiologisella mielikuvituksella, elämäkerran ja historian yhdistävällä tarkastelutavalla. Sosiologista mielikuvista ”käyttämällä ajatusmaailmaltaan urautuneet ihmiset ikään kuin tuntevat heräävänsä talossa, jonka he olivat vain kuvitelleet tuntevansa” (Mills 2015, 18). Yhteiskunnallisesti heränneet ottavat selvää, kysyvät ja kyseenalaistavat, etsivät ja löytävät.