Maailman huolia huojentamaan

val

Ken vaivojansa vaikertaa, / On vaivojensa vanki. / Ei oikeutta maassa saa, / Ken itse sit’ ei hanki,” lauletaan Kaarlo Kramsun vuonna 1877 julkaistussa runossa, jossa taiteilija kuvaa sorrosta vapautumista. Puolitoista sataa vuotta myöhemmin voivat Suomen viranomaisten väärin kohtelemat hakea oikaisua riippumattomista hallinto-oikeuksista. Niinpä Piilottajakin suuntaa tänään Turun hallinto-oikeuteen viemään Ashrafin valituksen Maahanmuuttoviraston tekemästä kielteisestä kansalaisuuspäätöksestä.

Kramsun runoudessa kuvataan suoraselkäisiä talonpoikaishahmoja, joista on tullut kansallisia kuvia ja sankarityyppejä, osia suomalaisten kollektiivisesta identiteetistä. Enpä tiedä, mutta lupaan, etteivät Ashraf ja Piilottaja lepää ennen kuin asiat ovat kunnossa, elämän palaset paikoillaan. ”Siis kahleesi, orja, jo kätköhön peitä, / Käy orjuutta vastaan nyt taistelemaan. / Sä, maailman sortama, huolesi heitä, / Käy maailman huolia huojentamaan.”

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Ashraf ja A-sarja

Ashraf Sahil saapui Suomeen elokuussa 2008 ja haki turvapaikkaa. Hänet passitettiin vastaanottokeskukseen odottamaan käännytyspäätöstä. Käännytysuhan alla nuorukainen teki viime hetkellä uskaliaan hypyn tuntemattomaan ja painui avustuksellani maan alle. Maahanmuuttoviraston ihmisoikeuksia rikkova ja, kuten selvisi, väärin perustein tehty päätös saatiin kumottua keväällä 2009.

Saman vuoden elokuussa varmistui yhteishaussa opiskelupaikka ja neljän vuoden päästä, kesällä 2013, Ashraf valmistui sähköasentajaksi. Noin vuoden kestäneen työttömyyskauden ja aktiivisen työnhaun jälkeen hänet valittiin Valmet Automotiven tehtaalle Uuteenkaupunkiin kokoamaan Mercedes-Benzin A-sarjaa. Työsopimuksen hän allekirjoitti helmikuun alussa 2015.

Kirjoitin Piilottajan päiväkirjassa Ashrafin tapauksen opettamana niistä monista vaikeuksista, joita turvapaikanhakija joutuu Suomessa kohtaamaan. Kokemus opetti paljon Suomen rakenteellisesta rasismista, mutta myös monista suvaitsevaisuuden ja avun muodoista.

Filosofi Slavoj Žižek väittää, että länsimaiden rasismi ei enää niinkään perustu ”luonnolliseen ylivoimaan” tai kulttuurin vaalimiseen, vaikka nämäkin vaikuttimet ovat vielä olemassa. Nykyrasismin pohja on häpeämättömässä taloudellisessa itsekkyydessä. Kuin osoituksena tästä perussuomalaiset julkaisevat laskelmia maahanmuuton kustannuksista. ”Surullista on, että tämän perustietoisuuden suhteen Pääoman ja (jäljellä olevien) työväenluokkien välillä vallitsee hiljainen sopimus – työväenluokat ovat, jos mahdollista, suuryrityksiäkin herkempiä suojelemaan suhteellisia etuoikeuksiaan.”

Maahanmuuttovirasto jaksaa kiusata Ashrafia edelleen, kohta seitsemän Suomessa eletyn vuoden jälkeen. Viime kuussa se teki kielteisin kansalaisuuspäätöksen. Mielestäni Ashrafin kansalaiskuntoa on koeteltu jo aivan riittävästi: hän on hoitanut moitteettomasti oman puolikkaansa yhteiskuntasopimuksesta. Olisiko Suomen viranomaisten aika hoitaa kunnialla oma osuutensa?

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Korkeakoulujärjestelmän duaalimalli jarruttaa Suomen kehitystä

Tampereen korkeakoulujen suunnitelma kahden yliopiston ja yhden ammattikorkeakoulun yhdistämisestä on herättänyt kansallisen keskustelun korkeakoulujärjestelmämme nykytilasta ja niin sanotusta duaalimallista. Duaalimallihan tarkoittaa, että ammattikorkeakoulut ja yliopistot on erotettu lainsäädännöllä toisistaan ja ripoteltu pitkin maata.

Totutun ajattelutavan mukaan ammattikorkeakouluilla on ammatti- ja työelämäsuuntautunut koulutustehtävä yliopistojen toiminnan perustuessa tutkimukseen.

Ero on paitsi todellinen usein myös retorinen. Duaalimallin perustelut muistuttavat yleensä enemmän alue- ja edunvalvontapolitiikkaa kuin sivistys-, korkeakoulu- tai innovaatiopolitiikkaa. Järjestelmän vastaavuuksia lienee enemmän kuin eroja: molemmissa koulutusmuodoissa opetetaan ja tutkitaan sekä valmistutaan työelämään.

Opettajien ammattijärjestölehti Opettaja (3/2015) kysyi duaalimallista suomalaiskorkeakoulujen rehtoreilta. Kasvukeskusten ulkopuolisissa ammattikorkeakouluissa duaalimallia pidettiin luonnollisesti tärkeänä samoin kuin Helsingin yliopistossa – tosin eri syistä.

Laajan ammattikorkeakouluverkon tehtävänä on ollut paitsi kouluttaminen, myös maaseutupaikkakuntien pitäminen asuttuna. Enää korkeakoulupolitiikka voi tuskin olla aluepolitiikkaa.

Helsingin yliopistolla ei puolestaan ole syitä muuttaa paljon mitään: se pärjää kohtuullisesti kansainvälisissä vertailuissa, kerää parhaat opettajat ja opiskelijat ja on riittävän iso.

Opettaja-lehden kyselyssä nykyisen järjestelmän puolustajat vetoavat ”työrauhan säilyttämiseen” ja ”yhteistyön lisäämiseen” – ikään kuin ne olisivat järjestelmäkysymyksiä eivätkä osa opetus- ja tutkimustyön autonomista säätelyä.

Ruotsinkielisen korkeakoulujen rehtori uskalsi sanoa asian suoraan: ”Olemme tulleet vaiheeseen, jolloin jäykästä duaalimallista on tullut kehityksen jarru. Tämä näkyy varsinkin pienten korkeakoulujen kohdalla.”

Viimeisten vuosikymmenten aikana korkeakoulujärjestelmän rakennemuutoksiin ja niiden vastustamiseen on kulunut liikaa energiaa, joka olisi pitänyt suunnata tutkimus-, opetus- ja innovaatiotoimintaan.

Alue- ja edunvalvontapoliittisen ajattelun vaihtoehto on käsittää korkeakoulujärjestelmä kokonaisuudeksi, jonka eri kohdissa tehdään eri asioita, ja jossa opiskelijalla, samoin kuin opettajalla, on mahdollisuus liikkua ja tehdä joustavia opinto- ja uravalintoja. Asiaan kiinnitettiin huomiota myös opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijaraportissa.

Pienen Suomen on osattava yhdistää ja keskittää voimansa. Niin korkeakoulupoliittisesta päätöksenteossa kuin opetuksen suunnittelussa ja toteuttamisessa tarvitaan uskallusta, avoimuutta ja kokeilumieltä.

Korkeakoulujärjestelmää rahoittavan valtion kannattaa olla edistämässä riittävän laveiden ja yhtenäisten sivistys- ja koulutusrakenteiden syntyä, jotta jokaisella on mahdollisuus kehittyä ja keskittyä olennaiseen; oppimiseen ja uuden luomiseen.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Sosiologisen mielikuvituksen synty

Sosiologisen mielikuvituksen kirjoittaminen oli jo hyvässä vauhdissa, kun C. Wright Mills saapui Eurooppaan kesällä 1956. Kööpenhaminan yliopiston Fulbright-professorina hänelle oli aikaa saattaa kirjan ensimmäisen versio valmiiksi. Kööpenhamina oli hieman liian hiljainen kaupunki Millsin makuun, mutta toisaalta siellä oli rauhallista kirjoittaa. Kirjoitusrupeamat venyivät välillä jopa viisitoistatuntisiksi, ja Mills laihtui silmissä, omien sanojensa mukaan lähes kymmenen kiloa kuukaudessa.

Kirjeessään ystävälleen Mills valottaa tulevan kirjansa sisältöä. Yhtäällä se on hänen harjoittamansa sosiologian puolustuspuhe, tosin ”vaikuttamatta siltä”, toisaalta Lazarsfeldin ”estoisen metodologian” ja Parsonsin ”käsitefetisismin” yksityiskohtainen kritiikki. ”Lisäksi se sisältää kokonaan uudelleenkirjoitetun, uskoakseni ensiluokkaisen ja ennen julkaisemattoman esseen Intellektuaalinen ammattitaito”.

Mainittu essee oli alun perin kirjoitettu opiskelijoiden käyttöön jo 1950-luvun alkupuolella ja Mills oli jaellut siitä vuosien varrella eri versioita. Lopulta ”opetusmoniste” päätyi Sosiologisen mielikuvituksen liitteeksi.

Seppo Toiviainen -vainaan liite-essee sai kerran kehittelemään seuraavan idean: Jatkokoulutusseminaarissa luettaisiin Millsin liiteluku ja keskusteltaisiin sosiologian tutkimus- ja esitystavoista. Sitä seuraisi muita tekstejä, kuten Stephen Toulminin Kosmopoliksen Bibliografiset viitteet, osallistuvaa havainnointia käsittelevä loppuluku hänen omasta Kantapöydän imustaan ja Veijo Meren teksti teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet.

”Asioiden ydin on siinä, että metodologian oppikirjat ovat niin tyhjänpäiväisiä, koska ne antavat lukijalleen liian yleisiä tarinoita. Tärkeämpää kuin yleinen löpinä siitä, mitä pitäisi tehdä yleensä, on sen seikan tutkiminen, MITEN KOVAA KAMAA ON JOSKUS KÄYTÄNNÖSSÄ JA KONKREETTISESTI TEHTY”, kirjoittaa Toiviainen kirjassa Kaksi kirjaa ja se kolmas.

Mills oli matkustanut maaliskuussa 1957 Lontooseen luennoimaan Sosiologisen mielikuvituksen pohjalta London School of Economicsiin ja saanut siellä erinomaisen vastaanoton. Eurooppaan lähtöä olivat edeltäneet vakavat poliittiset ja henkilökohtaiset tappelut kiistakumppanien kanssa. Niinpä Mills kirjoittaa rohkaistuneensa siitä, miten hänen ajatuksensa otettiin vastaan Lontoossa. ”On mahtava tietää, että niistä välitetään sentään jossain”.

Sosiologisen mielikuvituksen oli määrä olla Millsin paluu (with a vengeance) sosiologian professioon. Ja sellainen siitä tulikin. Kirjeensä lopussa Mills pyytää ystäväänsä kuitenkin pysymään vielä vaiti tulevasta kirjasta, ainakin liikkuessaan Columbian yliopiston lähettyvillä: ”Haluan kirjan tulevan yhtenä isona, keikarimaisena yllätyksenä: ikään kuin erämaasta saapuvalta profeetalta”.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Hanskan ja Kuparisen Porttari

Jari Hanskan ja Susanna Kuparisen Porttikielto Poriin -ohjelman menettelytavoista ja tyylistä on keskusteltu julkisuudessa. On kysytty, onko se journalismia. Minusta hyvä journalismi – minkä tahansa tekstin tai esityksen tavoin – herättää kysymyksiä ja panee pohtimaan, kehittelemään lisää. Minut se innosti teoreettiseen ekstrapolointiin: jakamaan Suomen kuuteen porukkaan.

”Ihan sama” -väki on yhteiskunnan ulkopuolella, omassa työttömyyden, päihteiden ja osaamattomuuden maailmassaan. Yhteiset asiat eivät enää kiinnosta, passiivisuus on kasautunut sukupolvittain. Kehitys näkyy kouluarvosanoissa, kiinnostuksen kohteissa ja yleisissä tiedoissa, joihin ei kuulu se, että Porissa järjestetään SuomiAreena-niminen tapahtuma.

”Ilmaista kaljaa, hyvät bileet” -porukkaa eivät myöskään kiinnosta yhteiset asiat, vaan hyvät bileet, Porissa tai jossain muualla. Sillä alkaa olla jonkin verran perittyä omaisuutta. Tähän väkeen kuuluu myös suuri joukko Suomi-iskelmän sokaisemia arkipäivän puurtajia, jotka liikkuvat perussuomalaisuuden ja keskustalaisuuden välillä.

”Näin se on ja näin sen pitää olla” -aktiiviset määrittelevät itsensä yleensä vähän paremmiksi kuin muut. He ovat perineet uskon yksityisomistukseen ja pesiytyneet hyville asuntoalueille, kuskaavat lapsiaan harrastuksiin, lomailevat leppoisasti ja kertovat arjen pikku kommelluksista ja kaikesta ihanasta Facebookissa.

”Näin se nyt vain menee opportunistit” -muistavat ajan, jolloin Suomessa puhaltelivat aivan erilaiset tuulet: oltiin yhtä ja luotiin hyvinvointia kaikille, ainakin noin periaatteessa. Ja monia niistä rakenteista saatiinkin aikaiseksi, joita nyt puretaan. On sopeuduttava aikaan ja tehtävä arvovalintoja. Kaikkeen ei enää ole varaa, sanovat he.

Totta kai on olemassa myös meikäläinen ”tavallinen väki”, joka ihmettelee näitä kaiken maailman kotkotuksia. Se koittaa pärjätä. Sillä on yleensä solidaarinen luokkatietoisuus, kiinnostus asioihin ja kutsumus tulla yhteen yli kaikkien rajojen. Se muodostaa kriittisen journalismin kannatuspohjan.

”Kriittiset kyseenalaistajat” ovat Jari Hanskan ja Susanna Kuparisen kaltaisia vähiä ääniä korvessa. Heidän ohjelmansa osoittaa, ettei tärkeää niinkään ole se, missä toimittaja liikkuu, vaan se, mitä hän näkee, kuulee ja tekee – mistä hän meille kertoo. En minä välttämättä pidä monestakaan Hanskan ja Kuparisen journalistisesta ratkaisusta, mutta puolustan heidän oikeuttaan puhuttelevaan ja yhteiskunnallisesti olennaisia asioita esillä pitävään journalismiin. He eivät ole tyytyneet siihen, mihin tämän maan saska saarikosket: pikkunäppärään, villan pehmeään.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

C. Wright Mills Alpeilla

Kesäkuussa C. Wright Mills matkusti perheineen kuukaudeksi Sveitsiin. Matka taitettiin Volkswagenin pikkubussilla (Kleinbus), jota ajoi Millsin ystävä Saul Landau. Toinen ystävä oli tarjonnut Millsien käyttöön La Violette -nimisen alppimajan, jonne seurue matkusti Lontoosta.

Millsin vaimo Yaroslava kirjoitti: ”Asumme upeassa sveitsiläis-viktoriaanisessa villassa, josta sumun hälvetessä avautuu mahtavat maisemat. Talo on kärrytien päässä, kolme kilometriä päätieltä. Lehmänkellot kalkattavat läheisellä laitumella. (…) Täällä on hyvin rauhallista. (…) Paikka on aivan ihanteellinen lepoon, jos on sitä tyyppiä, että osaa levätä…” (s. 333.)

VW_Type2_T1c_Kombi

Millsin kirjeistä toimitetusta kirjasta, josta olen ottanut edellä olevan katkelman, on saksittu pois virkkeen jatko. Kirjoittaessaan lepopaikasta ja ”levollisesta” ihmistyypistä Yaroslava lienee ajatellut sydänvikaista miestään, joka nimenomaisesti ei osannut, eikä ehkä edes tahtonut levätä.

Alppimajassa Mills kirjoitti loppuun Lontoossa aloittamansa täsmennykset ja korjaukset, yhteensä kuusikymmentä konekirjoitussivua, Kuuban vallankumousta ja vallankumouksellisia käsittelevään Listen Yankee -kirjaansa. Edellisen vuoden lopulla, marraskuussa 1960, julkaistusta kirjasta oli otettu nopeaan tahtiin useita lisäpainoksia ja puolessa vuodessa sitä oli myyty yli 400 000 kappaletta. Kuuban vallankumouksellisten haastatteluihin perustuva ja heidän äänillään kirjoitettu kirja,mukana olivat sekä Fidel Castro että Ernesto ”Che” Guevara, toi Millsin nimen kansan keskuuteen.

Kuuba-kirjan lisäksi Mills ahkeroi toista käsikirjoitusta, joka käsitteli marxilaista ajattelu- ja teoriaperinnettä. Hän kävi kirjan käsikirjoitusta läpi moneen kertaan ”lujasti kirjoittaen” ja toivoi saavansa sen valmiiksi jo hyvinkin pian. ”Sen jälkeen pääsen käsiksi Contacting the Enemy -kirjaan, jota työstän ehkä jouluun,” Mills kirjoitti ystävilleen Yhdysvaltoihin. Kirjan tarkoituksena oli kertoa kuvitteelliselle neuvostokollegalle henkilökohtaisessa tyylilajissa sosiologin työstä, ajatuksista ja elämästä länsimaissa, erityisesti Yhdysvalloissa.

Mills oli jo jonkin aikaa pohtinut muuttavansa pysyvästi Yhdysvalloista. Kirjeessään hän kertoo kahdesta professuurista, joita hänelle oli tarjottu Iso-Britanniasta. Hän mainitsee myös suunnitelman ajaa Berliinin ja Varsovan kautta Moskovaan vielä saman vuoden syksyllä ja aikeistaan vierailla neuvostoliittolaisella sydänklinikalla.

”Yleiskuntoni on melko hyvä, mutta tuntuu kuin minun olisi pakotettava itseni saadakseni edes jotain aikaiseksi. Oloni näyttää ’vakiintuneen’ melko keskinkertaiseksi. Se johtuu julmetusta määrästä sydänlääkkeitä, joista haluaisin toki eroon.”

Automatka Moskovaan toteutui halki Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavallan tietymättömien teiden. Sydänklinikalle Mills ei ehtinyt milloinkaan. Sosiologin elämästä kertova Contacting the Enemy -teos jäi käsikirjoitukseksi Millsin kuollessa maaliskuussa 1962. The Marxist julkaistiin pian Millsin hautajaisten jälkeen.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Jos nälkä on punikki, pelko on lahtari

Miltei kolmasosa suomalaisista suostuu tarpeen tullen palkka-aleen, neljäsosa kannattaa vasemmistopuolueita ja yli 70 % oikeistopuolueita, mukaan lukien vihreät. Miten poliittiset mielikuvat rakentuvat? Mikseivät ihmiset tajua ”omaa parastaan”, yhteiskunnallisia tosiasioita, niin kuin Espanjassa ja Kreikassa, miettii moni vasemmalla.

Katsaus Suomeen: maa oli synnyltään talonpoikainen, mikä tarkoitti yksin, oman työn varassa tapahtuvaa pakkopärjäämistä, puolet pannan petäjästä -mentaliteettia. Maahan ei koskaan syntynyt – tai päästetty syntymään – muun Euroopan tapaista vapaamuotoista, vapaaliikkeistä ja -mielistä kaupunki(työ)väestöä. Työnantajat kihlasivat ammattiyhdistyksen tammikuussa 1940, yhdistykset sidottiin rekisteriin toista sataa vuotta sitten, väestöstä on pidetty kirjaa 1500-luvulta. Sekin, mikä yritti olla vapaata, jyrättiin maahan vuoden 1918 valkoisen terrorin jälkinäytöksessä.

Jäljellä on vain talonpoikainen perinne, johon sitoutua hengessä ja käytännössä. Maassa on satoja tuhansia pienmetsänomistajia (632 000) ja kesämökkejä (500 000). Käytännössä kaikkien suomalaisten juuret ovat jossain päin sydänmaita ja saloseutuja. Hädän hetkellä puolustetaan talonpoikaisen Suomen kuvitelmaa, ”me otamme, Poku, leipämme vielä siittä, missä toiset rukoilee herran armoo”. Jos nälkä on punikki, niin pelko on lahtari näillä raukoilla rajoilla.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized