Intellektuaalinen muukalaisuus

education2c_personality_and_crime3b_a_practical_treatise_built_up_on_scientific_details2c_dealing_with_difficult_social_problems_28190829_281476446831529Sosiologi C. Wright Millsin (1916–1962) persoonasta on esitetty hänen kuolemansa jälkeisillä vuosikymmenillä monenlaisia kuvauksia ja tulkintoja. Toisissa hänet kohotetaan itsenäiseksi radikaaliprofessoriksi, joka uskalsi miltei ainoana asettua sekä omaa kotimaataan että tieteenalaansa vastaan. Toisissa hänet kuvataan pullistelijaksi ja riidanhaastajaksi, jonka sosiologia ei kestänyt aikaa eikä lähempää tarkastelua.

Kirjassaan Radical Ambitions historioitsija Daniel Geary on halunnut välttää pelkistävät arviot. Hän ei ole tarkentanut henkilöön, vaan asettanut Millsin osaksi aikakautta. ”Millsin ajattelu liittyi hänen omaan aikakauteensa paljon enemmän kuin on tähän asti käsitetty. Jos hänen ideoidensa taustaksi ajattelee vain sankarillisen persoonallisuuden, ei huomaa niiden perustuvan laajempiin kulttuurin ja politiikan kehityssuuntiin” (mt., 3).

Mills osallistui monin tavoin Yhdysvaltain vuosisadan puolivälin intellektuaaliseen ja akateemiseen elämänmenoon. 1940-luvulla hän oli mukana New Yorkin intellektuelleiksi kutsutun ryhmän toiminnassa, ainakin sen liepeillä. Hänen lähin kenttänsä olivat yhteiskuntatieteet, joiden merkitys kasvoi toisen maailmansodan jälkeen, erityisesti tilastollisen tutkimuksen kehityksen ansiosta. Hän oli mukana välittämässä saksalaisen sosiologian, erityisesti Max Weberin, teoreettisia vaikutteita Yhdysvaltoihin käännöstyöllään. Päätöissään hän tarkasteli toisen maailmansodan jälkeistä kotimaataan kriittisesti: aseteollisuuden, yhtiövallan ja kylmän sodan vaikutusta yhteiskuntaelämään ja politiikkaan. Loppuvuosina hän oli mukana luomassa yhteiskuntakritiikin uutta tyyliä uudelle vasemmistolle.

The Baffler-lehden päätoimittaja ja Mills-tuntija John Summers (2010) muistuttaa Millsin vuonna 1939 Texasin yliopistoon jättämästä filosofian lopputyöstä. Siinä tuleva sosiologi kirjoittaa, että on hedelmällistä ajatella intellektuellin jäävän omasta tahdostaan aina marginaaliin. Summers löytää Millsin huomautukselle kolme lähdettä: Robert Parkin siirtolaistutkimuksen vuodelta 1928, jonka otsikossa (Human Migration and Marginal Man) marginaali-ihmisen ilmaisu esiintyy, Thorsten Veblenin ajatuksen juutalaisista intellektuaalisella ei-kenenkään maalla, ja näitä edeltäneen Georg Simmelin tekstin Muukalainen (1908). (Mt., 351.)

Muukalainen on samaan aikaan kaukana ja lähellä. Samalla kun hän ottaa etäisyyttä sisäryhmäänsä ja sen arvomaailmaan, hän tuo vanhojen ajatustapojen joukkoon uusia vaikutteita. Monien kulttuurien ja vaikutteiden välillä, eräänlaisena ei-kenenkään maan asukkaana, hän ”häpäisee pyhät symbolit, kuulee tunnustukset ja salaisuudet, murskaa hurskaudet ja ennakkoluulot, ja saavuttaa näin objektiivisuuden sälön” (mt., 351).

Simmelin sosiaalipsykologiasta on yhteiskuntatieteilijän työvälineeksi, sillä se välttää yksinkertaistavat tarkastelutavat, kuten liian pelkistävät kahtiajaot: liittoutua tai eristäytyä, kiinnittyä tai irrottautua, sitoutua tai liikkua, etääntyä tai lähetä. Kuten Mills lopputyössään menetelmällisesti kirjoittaa: näin on mahdollista tuntea monia kulttuureita ja perinteitä tulematta erityisesti minkään jäseneksi ja etsiä tietoisesti näiden intellektuaalisia ja yleisiä eroja. (Mt., 352.)

Summersin tulkinnan mukaan intellektuaalinen muukalaisuus, valittu asema marginaalissa, havainnollistaa myös Millsin omia vuorovaikutuksen ja kanssakäymisen tapoja: hän ryhtyi vaivattomasti puheisiin ventovieraiden kanssa, mutta oli läheissuhteissaan vaikeuksissa.

Jos muukalaisuus ja marginaali voivat olla yhteiskuntatieteilijän tietoisia valintoja ja työvälineitä, monille ne tuottavat ulkopuolisuuden kokemuksen. Ajatteleva ihminen ei lopulta kuulu oikein mihinkään. Kirjassaan Sosiologinen mielikuvitus Mills vakuutteli, että tällaisiinkin ongelmiin, sosiaalisen elämän mutkiin, vieraantumisen pulmiin ja maailman muutoksiin, voi saada otetta sosiologisella mielikuvituksella, elämäkerran ja historian yhdistävällä tarkastelutavalla. Sosiologista mielikuvista ”käyttämällä ajatusmaailmaltaan urautuneet ihmiset ikään kuin tuntevat heräävänsä talossa, jonka he olivat vain kuvitelleet tuntevansa” (Mills 2015, 18). Yhteiskunnallisesti heränneet ottavat selvää, kysyvät ja kyseenalaistavat, etsivät ja löytävät.

Kansallinen toimijuus ja apatia

77px-Finland_flag_mapAnalysoidessaan Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta ja ”kansallisen toimintakyvyn” muotoutumista, poliittisen historian tutkija Pauli Kettunen kirjoittaa*: ilmestyessään Linnan teos asettui sodan jälkeiselle ”kentälle, jolla määriteltiin kansallista toimijuutta, toimijaa nimeltä Suomi tai Suomen kansa”. Määrittely tapahtui kamppailemalla ”siitä, millaiset ja kenen kokemukset olivat kansallisia kokemuksia, millaiset ja kenen odotukset kansallisia odotuksia”.

”Kentällä” Kettunen tarkoittaa viestinten välittämää julkista yhteiskunnallista keskustelua, jonka osalliset käyttävät erilaisia keinoja taivuttaakseen ”yleisen mielipiteen” omalle puolelleen: esitetään kannanottoja ja mielipiteitä, kirjoitetaan puheenvuoroja ja mietintöjä, laaditaan asiakirjoja ja sopimuksia. Tällaiseen poliittisesti viritettyyn kenttään sopii myös kirjallisuus, ja taide yleisemmin.

Linnan teos on eri aikoina vedetty julkiseen keskusteluun eri tavoin. Kettusen mukaan heti ilmestymisensä jälkeisillä parilla vuosikymmenellä siitä tehtiin erilaisten yhteiskunnallisten ristiriitojen tunnustamisen ja niiden sovittelun tärkeyttä korostavia tulkintoja. Muutaman viimevuosikymmenen aikana näkyvillä ovat olleet ”kilpailukyky-yhteisön kiinteyttämisen” ja ”muutosvastarinnasta vapauttamisen” näkökulmat. Linnaa on käytetty ahkerasti johtamiskoulutuksissa: uudelle vuosituhannelle tultaessa luutnantti Lammio on korvannut vänrikki Koskelan suomalaisten johtamisen ikonina.

Kettusen teksti sisältää tärkeän yleismetodologisen opetuksen: yhteiskunnassa – sen monilla kentillä – on jatkuvasti käynnissä monia erilaisia määrittelykamppailuja, jotka koskevat tuon yhteiskunnan toimintaperiaatteita, perusarvoja ja merkityksiä. Näitä voi tunnistaa muotoilemalla mielessään kysymyslauseita, jotka alkavat sanoilla kuka tai kenen tai ketä tai mitä. Ketkä keskustelussa ovat mukana, kuka puuttuu? Kenen kokemuksia ja näkemyksiä keskustelussa pidetään tärkeinä tai mitkä kokemukset ja näkemykset ylipäätään pääsevät esiin? Mitä asiaa korostetaan ja mitä väheksytään? Mistä vaietaan kokonaan?

Esimerkiksi kun yliopistojen professorit ja muu henkilökunta kritisoivat yliopistojen rahoitusleikkauksia, jatkuvaluonteista rakenteellista kehittämistä ja uuden julkisjohtamisen opin mukaisia hallintokäytäntöjä, kysymys on yhden yhteiskunnan osa-alueen yhdenlaisesta määrittelykamppailusta. Sen ensisijaisena kohteena ovat sekä yliopisto-nimisen sosiaalisen laitoksen ”olemus” että sen työntekijöiden työehdot ja -olosuhteet.

Yhteiskunnallisen keskustelun kentässä yhden osa-alueen kamppailu, vaikkapa juuri yliopistoa koskeva, liittyy muiden alueiden kamppailuihin. Yliopistokysymykset ovat ensisijassa kansallisia koulutus- ja työmarkkinapoliittisia kysymyksiä. Toisaalta ne liittyvät maailmanlaajuisesti tärkeisiin kysymyksiin kansallisten toimintamallien toiminnasta. – Vastaavasti jokin maahanmuuttokeskusteluksi kutsuttu mölinä on osa paitsi Suomi-nimisen kokonaistoimijan myös Euroopan ja koko ihmiskunnan tulevaisuutta koskevaa määrittelykamppailua.

Jossain ratkaisevan tärkeässä mielessä, kun yhteiskunnan toimintaa yritetään ymmärtää erilaisten poliittisten ja eturyhmäkamppailujen kenttänä, ”kaikki liittyy kaikkeen”. Asiasta on vaikea kirjoittaa lyhyesti enempää luisumatta nykytilanteen poliittisten vaihtoehtojen pohdintaan. Ehkä käsityksen vaihtoehtojen ”ääripäistä” saa vertailemalla Helsingin Sanomissa julkaistuja Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apusen ja kirjailija Pirkko Saision kolumneita.

Apusen retoriikka vaikuttaa nojaavan sellaisiin avainsanoihin kuin globalisaatio ja teknologinen murros ja jopa tilastoin tuettuun ajatukseen ”kansan tuesta paikalliselle sopimiselle”: ”Kun seuraa keskustelua työmarkkinoiden uudistamisesta, ei voi tulla kuin yhteen johtopäätökseen: meillä ei edelleenkään ole ymmärrystä siitä, että globaali kilpailu on aidosti ja pysyvästi pudottanut työn hintaa.”

Saision tekstin vakuuttamaan pyrkiviä elementtejä ovat johtavat yhteiskuntaluokat ja talouseliitti: ”Modernissa markkinatalousmaassa pelon yhteisöllinen ensikohde on talousromahdus. Talousromahduksen pelkoa hallitsee valtaapitävä talouseliitti. Se tulkitsee sitä ja pitää tulkintaansa ja tulkintansa seurauksia paitsi oikeina, myös väistämättöminä. Se syyllistää ahneen kansan ja laiskan sivistyneistön.”

Molemmat osoittavat ajatuksensa kenttään, jossa keskustelun kohteena on, niin kuin Linnan teoksistakin keskusteltaessa, ”kansallinen toimijuus ja toimija nimeltä Suomi”. Muuttunut, kenties peruuttamattomasti, on ajan henki: pahinta nykyajassa on yleinen yhteiskunnallinen apatia, joskus sanottiin porvarillinen hegemonia, joka ajaa liian suuren osan työläisistä (= palkansaajista) äänestämään omaa etuaan vastaan ja infektoi heidät irtisanomisten saattelemana ajattelemaan selviytymistilassa.

*teoksessaan Globalisaatio ja kansallinen me (Vastapaino, 2008, 172–182).

”Vahvalla informaatio-ohjauksella, hyvällä yhteistyöllä”

800px-Spycharka_DT_75
Vahva neuvostomallinen DT-75 informaatio-ohjain eli puskutraktori mallia ”Sanni” (Wikimedia Commons).

Helsingissä keskustellaan tänään yliopistoista ”arvostuksen aallon pohjalla”. Pohdintakysymyksiä ovat muun muassa: Miksi käsitystä siitä, että tieteen tulee palvella ennen muuta elinkeinoelämää ja vientiä, pidetään yleisesti hyväksyttynä totuutena? Miksi on tullut tavaksi uskoa, että korkeakoulutus pitää järjestää samoin kuin yritystoiminta? Mikä on se yliopistokäsitys, johon valtion tiedepolitiikka perustuu?

Ensimmäisiin kysymyksiin on mielestäni vastattu riittävällä tarkkuudella (ks. kirjallisuutta tekstin lopussa). Mitä viimeiseen kysymykseen tulee, en usko, että valtiovallalla on tällä hetkellä olemassa selkeää yliopistokäsitystä, ellei sellaiseksi laske ”rakenteellisen kehittämisen” onttoudessaan hieman masentavaa näkymää.

”Vanhassa maailmassa”, kun yliopistot olivat valtion tilivirastoja ja professorit nimitti presidentti (aina vuoteen 1998 asti), yliopiston saattoi kuvitella palvelevan ja rakentavan ”isänmaata ja maailmaa”. Nykyisin tuo lausahdus on vitsi.

Yliopistosivistyneistön jäsenellä oli oikeus ja velvollisuus olla eri mieltä (Allardt 2002). Nykyisin näin tekevät yleensä vain pienehköt opiskelijaryhmät siellä ja täällä (mm. Koulutuslakko-liike). Muut ovat syystä tai toisesta hiljaa, mykistettyjä, turtana. Pelostako?

Ennen yliopistosivistyneistön kuului purra ruokkivaa kättä, liata omaa pesää, kritisoida. Kritiikillä rakennettiin valtiota ja hyvinvointia, uskottiin. Isänmaata ja maailmaa kehitettiin tutkimuksen ja kritiikin kautta.

Nyt kriitikosta on tullut pudotuspelin osapuoli. Kupletin juoni on selviytyminen. Nopeampi ja ketterämpi on valmis ”poisvalitsemaan” hitaamman.

Kansakunnan ja maailman kehittäminen on uuden yliopistolain myötä muuttunut kaupankäynniksi ja selviytymiseksi. Mutta lakia ei ole ilman ajan henkeä.

Kun valtio ”vapautti” yliopistot kellumaan maailman (koulutus)markkinoille, se samalla muutti pelin hengen ajan mukaiseksi. Ennen yliopistot nauttivat valtion erityistä suojelua, nyt valtio ohjaa ja johtaa yliopistoja rahalla.

Ohjaus tapahtuu keskinäisen yhteistyön ja arvostuksen ilmapiirissä, opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen sanoin:

”Uudistamme tällä hetkellä korkeakoulujen, sekä yliopistojen että ammattikorkeakoulujen, rahoitusmallia korjaamaan niitä vikoja, mitä siinä mahdollisesti on, ja mitä myöskin korkeakoulukenttä on vahvasti esittänyt. Tuomme vaikuttavuuden enemmän sen rahoituksen kriteereihin ja vahvalla informaatio- ohjauksella, hyvällä yhteistyöllä, ei sanellen vaan yhteistyötä, luottamusta rakentaen pyrimme paitsi tukemaan näitä uudistuksia myös kertomaan siitä, että arvostamme erittäin paljon sitä työtä, mitä suomalaisissa yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa ja koko meidän koulutusjärjestelmässämme tehdään.” (Grahn-Laasonen, PTK 33/2016 vp, s. 40)

Käytännössä kuvio menee näin: yliopistojen kymmenestä eurosta seitsemän tulee valtion verovaroista. Näitä veroeuroja vastaan asiakasvaltio saa tietyn kappalemäärän tutkintoa ja tutkimusta, jota myyjäyliopisto puolestaan myy. Kauppatapahtumaan ei sisälly kritiikin osuutta, sillä asiakas on aina oikeassa.

Myyjä mittaa nykyisin myös asiakastyytyväisyyttä. Mittauksia hiotaan ”tieteellisesti”, vaikka jokainen täysjärkinen myöntää, etteivät ne tavoita kuin osan tieteellisen työn luonteesta ja vaikutuksista.

Mitata kuitenkin täytyy, niin kuin täytyy huolehtia asiakastyytyväisyydestä, sopeutua asiakkaan tarpeisiin, vaikka ne vaihtuisivat kuinka äkkiarvaamatta tai skitsofreenisesti tahansa.

Yliopistoilla on autonomia selviytyä ”vapailla” koulutusmarkkinoilla miten parhaaksi näkevät. Kuten Tampereen yliopiston rehtori Liisa Laakso totesi yhteistoimintamenettelyn ja säästötoimien tiedostustilanteessa 11.4.2016: ”Kaikki on meistä kiinni”. Yhdessä ja yhteishengessä. ”Solidaarisesti”, lisäsi hallintojohtaja Petri Lintunen.

Oi aikoja, oi tapoja!

Kirjallisuutta

Ahonen, P. ym. 2013, toim., Uusi yliopisto. Jyväskylä. SoPhi.

Patomäki, H., 2005, Yliopisto Oyj. Helsinki: Gaudeamus.

Patomäki, H. 2015, Uusliberalismi Suomessa. 3. p. Helsinki. WSOY.

Rinne, R. ym., 2012, Valta, uusi yliopistopolitiikka ja yliopistotyö Suomessa. Managerialistinen hallintapolitiikka yliopistolaisten kokemana. Jyväskylä: Suomen kasvatustieteellinen seura.

Tomperi, T., 2010, toim., Akateeminen kysymys. Tampere: Vastapaino.

Volanen, V-M., 2012, toim., Toiseksi paras? Tieteentekijöiden liitto.

Koulutususkon loppu

The Reading of the Bible by the Rabbis, a souvenir of Morocco, 1882 (oil on canvas laid down on paper)
GHA16578 The Reading of the Bible by the Rabbis, a souvenir of Morocco, 1882 (oil on canvas laid down on paper) by Lecomte du Nouy, Jean Jules Antoine (1842-1923); © Guildhall Art Gallery, City of London; French, out of copyright
Helsingin yliopiston professori Yrjö Engeström keskusteli aprillipäivänä radiossa (Yle radio 1, Ykkösaamu, 01:00–17:30) yliopistojen hallinnosta ja koulutusleikkauksista. Hän on kumppaneineen laatimassa vetoomusta nykyisen yliopistolain muuttamiseksi ja koulutusleikkauksien perumiseksi.

Engeströmin esittämällä kritiikillä oli kaksi kärkeä. Ensimmäisen mukaan nykyinen, vuonna 2010 voimaan tullut, yliopistolaki on epäonnistunut. Yliopistoista on tullut ”johtajavaltaisempia kuin mikään nykyaikainen järkevä yritys, esimerkiksi”. Tämä on totta. Kaikki ne pelot, joita kuutisen vuotta sitten, vuoden 2009 keväällä, uutta lakia vastustettaessa esitettiin, ovat toteutuneet.

Toisen väitteen mukaan yliopistoihin on syntynyt kahden kerroksen väkeä. Niiden johdossa on ”pieni eliitti” (hallitus, rehtorit ja dekaanit). Väite on epätarkka ja historiaton, sillä yliopistot ovat aina olleet hierarkkisia laitoksia. Uuden yliopistolain myötä vankkumaton professorivalta on vain muuttunut hallitus- ja rehtorivallaksi. Professorit näyttävät käsittäneen muutoksen hieman jälkijunassa. Kun nykyistä lakia vastustettiin vuosikymmenen vaihteessa, vain harva professori korotti äänensä.

Engeström selittää johtajavaltaa vallan houkuttelevuudella. Vallan houkuttelevuutta on kuitenkin vaikea arvioida eikä siitä ole nykyisen yliopistovallan nurinkurisuuksien selittäjäksi. Yliopistojen johtosäännöt lukemalla sen sijaan tajuaa, että selitys ei ole psykologinen, vaan rakenteellinen. Yksittäiset dekaanit tai yksikön johtajat ovat osa vallanjakoa: heidän tehtävänsä on noudattaa hallituksen linjauksia ja rehtorin päätöksiä sekä vastata taloudesta annetuissa puitteissa.

Jos tuntee yliopistojen rahoitusleikkauksien taustoja, huomaa nykytilanteen olevan seurausta pitkän ajan poliittisesta vaikuttamisesta ja päätöksenteosta. Nykyisen yliopistolain ja nykyisten leikkausten taustalla on maailmanlaajuinen, Suomessa viimeistään 1980-luvulla alkanut, poliittinen ”käänne oikeaan”.

Yliopistojen näennäisellä taloudellisella autonomialla valtio putsasi yliopistot rasittamasta julkista taloutta. Tässä nimenomaisessa mielessä nykyinen yliopistolaki on osa julkisen talouden ”rakenneuudistusohjelmaa”, eli suomeksi osa julkisen talouden pienentämistä.

Pelitilanteena uusi yliopistolaki on edullinen yliopistojen rahoituksesta valtaosin vastaavalle valtiolle. Laki on osa valtion ohjausjärjestelmää, jolla se hallinnoi yliopistoja. Taloudellisella ohjauksella se voi sanella (kiristää, määrätä), mitä yliopistoissa tehdään paljon paremmin kuin vanhan lain aikaan.

Yliopistojen autonomia palvelee yliopistojen niin sanottua rakenteellista kehittämistä. Uuden lain seurauksena yliopistot ovat joutuneet aiempaa hankalampaan kilpailutilanteeseen, joka voi johtaa myös pudotuspeliin.

Opetus- ja kulttuuriministeriön ja yksittäisen yliopiston välisissä tulosneuvotteluissa sovitaan nykyisin paitsi ostettavista ja myytävistä koulutus- ja tutkimustuotteista, eli tutkinnoista ja tutkimusjulkaisuista, myös yliopiston suunnasta ja profiilista. Yliopistojen ”johtajavaltaisuudella” sinänsä tai vallan houkuttelevuudella ei ole näiden asioiden kanssa mitään tekemistä.

Nykyisen eduskunnan joulukuussa 2015 hyväksymät koulutusleikkaukset ovat seurausta kahden asian yhteisvaikutuksesta. Äärioikeistohallituksen taloudellisesta tilannearviosta (on leikattava eikä elvytettävä) ja uuskonservatiivisesta päälinjasta: koulutususkon loppumisesta ja sen myötä tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuusihanteiden romahtamisesta.

Engeströmin ja kumppaneiden vetoomus kannattaa tietysti allekirjoittaa: http://yliopistokaanne.fi

Kouriintuntuvaa sivistystyötä

Yhteiseen toimintaanSuomeen muutti vuoden 2015 aikana noin 30 000 ihmistä etsimään turvaa ja pohjaa elämälle. Teologian ylioppilas Milla Korkalainen pohtii Helsingin Sanomien mielipiteessään (16.11.2015), millaisten arvojen varassa meidän pitäisi yhdessä heidän kanssaan elää nyt ja tulevaisuudessa. Hän muistuttaa kunnioittamisesta, arvonannosta ja vuorovaikutuksesta:

”Ilman toisten kunnioittamista toisesta kulttuurista, uskonnosta ja arvomaailmasta tulevat ihmiset jäävät meille vieraiksi ja ennakkoluulomme heitä kohtaan kasvavat. Sama tapahtuu toisin päin. Kunnioitus, arvonanto ja vuorovaikutus ovat enemmän kuin tarpeellisia epävarmuuden ja terrorismin sanelemassa ajassa. Meidän tulisi miettiä, miten yhdistyisimme ja vahvistuisimme sen sijaan, että lokeroidumme ja tulemme epäluuloisiksi.”

Kannatan lämpimästi mielipidetekstissä korostettuja arvoja ja haluan puolustaa niitä, samoin kuin kehotusta yhdistymisestä ja vahvistumisesta yhdistymisen avulla. Ajatusta terrorismin sanelemasta aikakaudesta täytyy sen sijaan tarkentaa: kysymys on tiedotusvälineiden välittämästä ja sellaisenaan yksipuolisesta tilannekuvasta, joka saattaa turhaan lisätä yleistä epävarmuutta.

Aikakauttamme sanelevat terrorismin ohella monet muutkin tapahtumat, joita kannattaisi yrittää panna merkille, jottei todellisuuskäsitys kapeutuisi eikä siitä tulisi liian synkkä. Yksi myönteinen ajanmerkki on ihmisten halu auttaa maahantulleita ihmisiä.

Auttamishalu tekee teologian opiskelijan mielipidetekstissä kaipailluista arvoista kouriintuntuvia. Joskus kunnioituksen ja arvonannon kaltaisia sanoja käytellään ehkä liiankin huolettomasti, ilman tosiasiallista katetta, tai annetaan arvoa ja kunnioitetaan – tekemättä mitään.

Ihmisten auttamishalu luo pohjan toiminnalle, jossa vapaan sivistystyön järjestöjen on mielekästä olla mukana. Sivistysjärjestöjen ominta toiminta-alaahan ovat niin yhteiskunnalliset kuin monimuotoiset vapaa-ajan tiedolliset ja taidolliset opinnot. Tällaisen opinnollisuuden tuominen Suomeen tulleiden ihmisten elämäään on tärkeää sivistystyötä.

Esimerkiksi käy Kauhavan vastaanottokeskuksen johtaja, joka ei ole jäänyt odottamaan turvapaikkapäätöksiä, vaan tarttunut toimeen: ”Tyhmintä mitä voi tehdä, on makuuttaa ihmisiä vuosi toimettomana” (Suomen Kuvalehti 13.11.2015). Alkuun pääsemiseksi riittää, kun liittyy mukaan yhteiseen toimintaan ja pitää sydämen paikallaan. ”Yhteiseen toimintaan, sydän paikallaan”, olkoon vuoden 2016 tunnuslause.

Julkaistu Kansalaisfoorumi 2016 -lehdessä.

Rajoittamaton vapaus vihata

Yhdysvaltalainen kirjailija ja poliittinen kommentaattori Chris Hedges väittää, että yliopistokoulutettu eliitti on puhunut vuosikymmenet palturia Yhdysvaltain köyhille tasa-arvoisista mahdollisuuksista ja kaikkien mukaan ottamisesta sekä rasisminvastaisuudesta. He ovat tehneet näin niiden suuryritysten puolesta, jotka maksavat heidän palkkansa ja takaavat heidän toimeentulonsa. Myös yhdysvaltain poliittinen eliitti kuuluu tähän hyväosaisten ja maksettujen joukkoon.

On tullut aika maksaa takaisin.

Kymmenet miljoonat ihmiset Yhdysvalloissa ovat vihdoin alkaneet käsittää, ettei pääoman ja sen vasallina toimivan koulutetun eliitin puheilla ole lopulta oikein mitään todellisuuspohjaa. Hyvinvointi, hyvä elämä ja mahdollisuus rikastua eivät olekaan kaikille.

Nämä ihmiset haluavat nyt vapautta, vapautta vihata. He haluavat vapauden käyttää esimerkiksi sellaisia sanoja kuin neekeri, hintti, homo, jutku ja pulunnussija. He haluavat vapauden ihannoida väkivaltaa ja asekulttuuria. Hedges kirjoittaa:

”He haluavat vapauden vihollisten, muslimien, dokumentoimattomien työläisten, afrikanamerikkalaisten, homoseksuaalien ja kaikkien muiden fyysiseen vahingoittamiseen, jotka uskaltavat kritisoida heidän fasismiaan. He haluavat vapauden juhlia historiallisia liikkeitä ja hahmoja, jotka yliopistokoulutettu eliitti tuomitsee, kuten Ku Klux Klania ja Etelävaltioita. He haluavat vapauden pilkata intellektuelleja, ideoita, tiedettä ja kulttuuria, ja vapauden päästä niistä eroon. He haluavat vapauden rellestää rasismilla, seksismillä, valkoisella patriarkaatilla ja supermaskuliinisuudella.”

Nämä ”vapaudet” kuuluvat fasismin ydinpiirteisiin ja käynnissä oleva oikeusvaltion romahdus synnyttää ne. Demokraatit ovat Hedgesin mukaan vaarallisella tiellä valitessaan presidenttiehdokkaakseen Hilary Clintonin. Clinton kuuluu sen koulutetun eliitin ydinporukkaan, joka on tekopyhän poliittisen korrektiuden nimissä pettänyt yhdysvaltain köyhät myymällä heidät suuryritysten orjiksi ja öljysotien tykinruoaksi.

Hedges lainaa maanmiestään, filosofi Richard Rortya (1931–2007), joka kirjassaan Achieving Our Country (1998) ennusti Yhdysvaltain tulevaisuuden: ”Kun voimamies saa vallan, kukaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan. (…) Yksi asia on kuitenkin melko varmaa. Viimeisinä vuosikymmeninä saavutetut voitot mustien kansalaisoikeuskamppailussa ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksissa tullaan pyyhkäisemään pois. Naisiin kohdistuva leikkisä halveksunta tulee muotiin. ’Neekereistä’ ja ’jutkuista’ puhutaan jälleen työpaikoilla. Kaikki sadismi, josta akateeminen vasemmisto on yrittänyt opettaa opiskelijoita pois, tulvehtii takaisin.”

Fasismi vetoaa parhaiten poliittisesti passiivisiin, niihin jotka usein oikeutetusti tuntevat tulleensa sysätyiksi ulos yhteiskunnasta. Se luo rohkeutta ja antaa anomian eli normittomuuden tilaan joutuneille tunteen kuulumisesta osaksi jotakin suurempaa, johonkin yhteiskunnan valta- tai kantajoukkoon.

Tämä valta- tai kantajoukko ei kuitenkaan halua kutsua itseään puolueeksi, vaikka parlamentaarisessa demokratiassa joutuukin poliittista valtaa saadakseen ryhmittymään sellaiseksi, sillä puolueet ovat pettäneet sen ja huiputtaneet sitä. Siksi he kutsuvat itseään kansanliikkeeksi.

Fasismin ydin on kaikkialla jokseenkin sama, vain symbolit vaihtelevat. Hakaristit Natsi-Saksassa, tähdet ja kalterit Yhdysvalloissa, siniristit Suomessa. Symbolien on perustuttava tuttuun ja turvalliseen, ”omaksi” tunnistettuun. Puhetavat muuttuvat: rationaalinen keskustelu korvautuu sillä, miltä asiat tuntuvat ja miten ne kulloinkin koetaan. Nettimöly vahvistaa tunnetta ja rajoittamatonta vapautta vihata.

Ainoa jäljellä oleva keino taistella Yhdysvalloissa kasvavaa fasismia vastaan, on Hedgesin mukaan sota suuryritysten taloudellista ja poliittista valtaa vastaan. Hilary Clintonin mahdollinen valinta presidentiksi vain vahvistaa maan fasistista suuntausta. Trumpin valinnan seurauksia Hedges ei uskalla edes mainita. Clintonin valinnan seurauksena ”ehkä vain entistä kurjempi Trump oksentuu rappeutuneen poliittisen järjestelmän uumenista.”

Hedgesin analyysissa on pelottavia yhtymäkohtia Euroopan ja Suomen nykytilanteeseen. Maiden demokraattisissa järjestelmissä on suuria eroja, mutta fasistinen suuntaus on vahvistumassa ja tunnistettavissa kaikkialla, myös Suomessa.

Hedges; Chris: The Revenge of the Lower Classes and the Rise of American Fascism. http://www.truthdig.com/report/print/the_revenge_of_the_lower_classes_and_the_rise_of_american_fascism_20160302

Tampere3:n yksikkörakenne

IGBT_structure_chart_2Uudessa blogissaan Tampereen yliopiston rehtori Liisa Laakso hahmottelee Tampere3-yliopiston rakenteellisia suuntaviivoja. Taiten laadittu teksti luo vaikutelman uudistamishankkeen mutkattomuudesta, johdonmukaisuudesta ja vastaansanomattomuudesta. Rivien väleissä on paljon.

Vuonna 2011 aloitettua uudistusta jatketaan Tampere3:n hengessä samalla, kun muutosvastarinnalta viedään terää taitavalla retorisella siirrolla: ”Jatkuvat organisaatiouudistukset ovat tavattoman rasittavia – ei vähiten lukuisten liioiteltujen tai turhienkin pelkojen vuoksi.”

Tärkein uutinen on tulevan Tampere3-yliopiston rakenne. Uuden yliopiston hallintorakenne mallintaa Tampereen yliopiston nykyistä, kaksiportaista rehtori–tulosyksikkö-rakennetta. Yliopistoon perustetaan enintään kymmenen tulosyksikköä, joissa opiskelee 1000–4000 opiskelijaa ja työskentelee 200–400 opettajaa ja tutkijaa. Kymmenen on ”yläraja sellaiselle tulosvastuullisten yksiköiden joukolle, jonka toimintaa rehtori voi riittävällä tarkkuudella seurata”. Opetus- ja kulttuuriministeriössä odotetaan uuden yliopiston rakennekuvausta kevään aikana.

Siinä tärkein lyhyesti.

Tampere3:n partnerioppilaitoksissa on tällä hetkellä enemmän kuin kymmenen yksikköä: Tampereen ammattikorkeakoulussa (TAMK) seitsemän koulutusyksikköä, joissa lähes 50 erilliskoulutusta. Tampereen teknillisessä yliopistossa (TTY) neljä tiedekuntaa ja parisenkymmentä laitosta, joissa 25 kandidaatin ja maisterin tutkinto-ohjelmaa. Tampereen yliopistossa (Tay) yhdeksän tieteenalayksikköä, joissa kuutisenkymmentä kandidaatin ja maisterin perustutkinto-ohjelmaa. Näiden lisäksi mukaan on laskettava oppilaitosten rönsyt: erilukuinen määrä erillisiä maisteriohjelmia, täydennyskoulutuskursseja ja muihin tarpeisiin ja tarkoituksiin räätälöityjä koulutuksia.

Kahdestakymmenestä pitäisi tehdä kymmenen.

Palapelin kokoaminen aloitettaneen lopettamalla Tampereen ammattikorkeakoulun koulutusyksiköt ja etsimällä niiden sisältämille koulutuksille paikka Tampereen yliopiston yksiköiden ja Tampereen teknillisen yliopiston tiedekuntien tutkinto-ohjelmien ja ainevalikoiman mukaan. Jotkut koulutukset myös lopetetaan, kuten rehtori Laakso lupaa: ”Voi myös olla järkevää luopua muualla Suomessa riittävän hyvin hoidetuista oppiaineista”.

Aika selviä tapauksia ovat esimerkiksi TAMK:n nykyiset ensihoitajan ja kätilön sekä sairaan- ja terveydenhoitajan koulutukset, jotka sopivat osaksi tulevan yliopiston terveydenalan yksikköä. Tai vastaavasti TAMK:n liiketalouden koulutus, TTY:n tuotantotalous ja Tay:n johtamiskorkeakoulu (pois lukien politiikan tutkimus, jonka paikka on yhteiskuntatieteissä), jotka ovat luontainen pohja uudelle talousalan tieteenalayksikölle. Muita vastaavia ovat TAMK:n ammatillinen opettajankoulutus, jonka paikka on muun opettajankoulutuksen yhteydessä ja TAMK:n ja TTY:n rakennustekniikka, jotka kuuluvat teknisten tieteiden yksikköön. Palapelissä on tietysti aina myös vaikeita ja siksi jännittäviä kohtia. Ajattelen esimerkkinä TTY:n arkkitehtuurin laitosta. Löytäisikö se uuden paikkansa ja synenergiansa yhteiskuntatieteistä?

Konservatiivinen veikkaukseni uuden yliopiston yksikkörakenteesta on seuraava – sen ainut varaus koskee terveysalaa: jos lääkärit yhä haluavat pitää oman yksikkönsä, uuden yliopiston yksikkömääräksi tulee yhdeksän sijasta kymmenen.

BioMediTech

Informaatiotieteiden ja viestintätieteiden yksikkö

Johtamiskorkeakoulu

Kasvatustieteiden ja kielitieteiden yksikkö

Luonnontieteiden yksikkö

Lääketieteen ja terveystieteen yksikkö

Teknisten tieteiden yksikkö

Tieto- ja sähkötekniikan yksikkö

Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö