Armeliaisuus, ystävällisyys

 Yhdysvaltalaisyliopistoissa pidetään keväisin valmistujaisseremonioita, joiden keskeisiä ohjelmanumeroita ovat puheet valmistuneille (a commencement address). Suurin osa puheista unohdetaan jonninjoutavina, mutta jotkut jäävät mieleen ja muistetaan.

Muistettavimpiin kuuluu Apple-yhtiön perustajan Steve Jobsin (1955–2011) puhe Standfordin yliopistossa. Sitä on katseltu Youtubesta kymmeniä miljoonia kertoja. Se perustuu inspiraatiopuheen kaavaan ja sisältää opetuksen: tee sitä, mistä nautit ja innostut – rakasta sitä ja unohda (kaikki) muu.

”Säilytä kiinnostuksesi elämän ihmeisiin äläkä unohda lapsenmieltä”, siinä Jobsin viesti vastavalmistuneille.

Jonkinmoiseen kulttimaineeseen on noussut myös kirjailija David Foster Wallacen (1962–2008) valmistujaispuhe vuodelta 2005 ”Tämä on vettä: muutamia merkittävässä tilaisuudessa esitettyjä armeliaasta elämästä”. Samaan kategoriaan kuuluu kirjailija George Saundersin Syracusen yliopistossa vuonna 2013 pitämä puhe, jonka pääpaino on ystävällisyyden kehittämisessä. Saunders kertoo, että hän katuu hetkiä, kun ihminen on kärsinyt hänen edessään ja hän on vastannut tämän kärsimykseen… ”järkevästi. Varautuneesti. Miedosti.”

Wallace ja Saunders painottavat itseriittoisuudesta luopumisen tärkeyttä, valppaana pysymistä ja ystävällisyyttä. Eräällä tavalla kaikkien kolmen puheen viesti on sama: elämässä on muutakin kuin oma napa; on olemassa asioita, vähemmän ja enemmän tärkeitä, mutta joka tapauksessa asioita, jotka vaativat huomiota, tarkkaavaisuutta, tiedostamista.

Etsi oman kiinnostuksesi ja rakkautesi kohde, kehitä ymmärrystäsi, mutta ennen muuta opettele armeliaisuutta ja ystävällisyyttä.

Mitä sinä sanoisit, jos minä väittäisin, että näiden herrojen, kuten muidenkin, puheet ovat ”ihan hevon humppaa ja höpö höpö juttua”?

Vainojen uhrien muistopäivänä 2016

Hitler_kansiKuka olisi osannut kuvitella tällaista aikaa, tällaista nyky-Suomea? Kuka muistaa Jörg Haiderin Itävallasta? Niin, Haider, tosiaan. Itävallan Soini? Hän joka 1990-luvun taitteessa nosti nopeasti Vapauspuolueen pienpuolueesta valtapuolueeksi kansallismielisellä ja maahanmuuttovastaisella ohjelmalla. Haider kuoli urheiluautonsa ratissa, ajoi humalassa päin puuta. Vapauspuolueen ideologia elää.

Kun siirtää ajatukset Haiderista Suomeen kysyy, mihin ”oi kallis Suomen maa” on menossa? Mihin joutumassa? Ajan merkit eivät lupaa hyvää. Lähi-idän tilanne, kaaos ja hätä, ajaa ihmiset, joukossa paljon nuoria miehiä, kodeistaan kohti Eurooppaa, Suomeakin, samalla kun maanosamme rämpii taloustaantumassa – sanotaan. (Onko taantumakaan todellinen, vai puijausta? Mikä on totta enää? Kysymyksiä, turvattomuuden tunnetta, vihaa.)

Venäjä turvaa länsirajojaan Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten suuntaan. Meillä on pitkä yhteinen raja Venäjän kanssa. Joko olet puolellamme tai meitä vastaan. Mutta mitkä ovat puolet? Kenen joukoissa nyt pitäisi seistä – muun kuin ihmisyyden? Eurooppa on ennenkin ollut pahan tulikattila, jossa ovat valmistuneet vihan hedelmät.

Saila Anttonen kysyi väitöskirjassaan Valta, moraali ja yhteiskunnallis-historiallinen oppiminen (1999), ”millainen oli kansallissosialistisen kasvatusideologian sisältö ja miten kansallissosialistinen koulutus toimi? Miten niissä ja niiden kautta harjoitettiin valtaa?” Kysymykset ovat tärkeitä, koska koulutusjärjestelmä välittää ”jokaisessa poliittisessa kulttuurissa kyseisen kulttuurin normeja nuorisolle” (Anttonen 1999, 196). Hän muistuttaa, että natsi-ideologian ”kannalta merkittävimpiä totuuden politiikkaa harjoittavia instituutioita olivat koulutusjärjestelmä, yliopistot ja epämuodolliset kasvatusinstituutiot, kuten nuorisojärjestöt ja kansallissosialistisen työväenpuolueen ideologiset vaikutuskanavat ja propagandakoneistot.”

Anttosen lähdeteoksiin kuuluu paitsi filosofi Herbert Marcusen (1898–1979) käsikirjoitus Valtio ja yksilö kansallissosialismissa myös Adolf Hitlerin (1889–1945) teos Taisteluni, jossa Hitler kirjoittaa kansallissosialistisen kasvatusideologian perusopit. En olisi uskonut, että tulisi uudelleen aika etsiä hyllystä isoisältäni perinnöksi jäänyt nide: kauniit ruskeat nahkakannet, joissa kohopainetut kotkat ja hakaristi.

”Minulle ja kaikille todellisille kansallissosialisteille on olemassa yksi ainoa oppi ja oppilauselma: kansa ja isänmaa. Meidän taistelumme päämääränä on oman rotumme ja oman kansamme olemassaolon ja lisääntymisen turvaaminen, sen lasten elättäminen ja sen veren puhtaana pito, isänmaan vapaus ja riippumattomuus, jotta kansamme voi kypsyä täyttämään myöskin maailmankaikkeuden Luojan sille osoittaman kutsumuksen. Jokainen ajatus ja jokainen aate, jokainen oppi ja kaikki tieto palvelkoot tätä tarkoitusperää.” (Hitler 1941, 247.)”

Lainaus kannattanee lukea pariin kertaa, tänään, vainojen uhrien muistopäivänä; miettiä sanojen voimaa ja vaikutusta.

Kolme rohkeaa naista

J_accuseKaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut kirjailija Laura Lindstedt nousi hetkeksi kaunokirjailijasta ”yhteiskunnallisesti aktivoiduksi kirjailijaksi”, julkiseksi intellektuelliksi, käyttäessään juhlapuheensa osin poliittisesti.

”Tarvitseeko minun ääneen sanoa, mitä nämä meidän johtavat poliitikkomme ovat tunkeneet koulutuksen, sivistyksen, tieteen ja totuuden ideaalien paikalle. Sieltä löytyvät huiputus, sumutus, kulutus ja kuristus – kaikki nämä lyhyen tähtäimen näennäisratkaisut, joiden seurauksista myös tulevat sukupolvet joutuvat kärsimään, elleivät päättäjät pian havahdu hereille innovaatiounistaan.”

Lindstedtin teko oli rohkea, suora ja tarpeellinen. Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja luonnehti puhetta poliittisesti kärjekkäimmäksi Finlandia-palkinnon 30-vuotisessa historiassa. En pysty tarkistamaan, miten asia oli esimerkiksi silloin, kun Erno Paasilinnan teos Yksinäisyys ja uhma sai ensimmäisen palkinnon vuonna 1984. Kuolinvuotenaan julkaisemastaan teoksesta Hyökkäyksiä ja puolustuksia sen sijaan tunnistan etiikan, jota Laura Lindstedtkin kenties noudatti juhlapuheessaan. Tämän ajattelutavan Paasilinna sanoo oppineensa ”jo Eino Leinolta”:

”Se kritiikki mikä on mahdollista esittää takanapäin, suojassa, valittujen kuullen, se pitäisi pystyä esittämään yhtä suoraan myös edessä, julkisesti, päin silmiä.”

Hieman toisenlaiseen julkisuuteen pääsen tänään Tampereen yliopiston väitöstilaisuudessa, jossa tarkastetaan Kirsi-Liisa Koskinen-Sinisalon väitöskirja Pitkä tie. Maahanmuuttajasta opettajaksi Suomeen. Kuten työn otsikko paljastaa, maahanmuuttajan tie opettajaksi on pitkä ja joskus kivinenkin. Tarvitaan osaamisen tunnistamista ja joustavia opintoratkaisuja, kuten Tampereen yliopistossa on jo vuosien ajan tehty.

Samaan aikaan Oulun yliopistossa tarkastetaan toinen maahanmuuttoa käsittelevä kasvatustieteellinen väitöskirja: Mervi Kaukkon Osallisuutta liminaalitilassa. Toimintatutkimus yksin maahan tulleiden turvapaikanhakijatyttöjen kanssa. Tutkimuksen tärkeä havainto on, että tyttöjen elämä vastaanottokeskuksessa ei ole yksiulotteista, vaan siihen kuuluvat monet vaihtelevat merkitykset ja tunnetilat – kuten muillakin.

Kuten kaunokirjallisuus, tai sen kentässä pidetty puheenvuoro, myös tutkimus on poliittista, kun se voimallaan nostaa ja pitää esillä jotakin nimenomaista ilmiötä. Viestin voimaa voi pyrkiä eri tavoin vahvistamaan: antamalla haastatteluja, somettamalla (esimerkiksi blogissa), suunnittelemalla tutkimusaiheestaan opintojakson tieteenalansa opintovaatimuksiin, vastaamalla luentokutsuihin ja tietenkin virittelemällä jatkotutkimuksia. Näin osallistuu siihen, miten kohteena oleva ilmiö tulee näkökulmaistettua tiedejulkisuutta laajemmassa yhteiskunnallisessa julkisuudessa.

Siinä missä Laura Lindstedtin Finlandia-puhe on osa voimistuvaa aikalaiskritiikkiä, Kirsi-Liisa Koskinen-Sinisalon ja Mervi Kaukkon tutkimukset vahvistavat rakentavaa keskustelutapaa maahanmuuton kysymyksistä. Eri lyhdyt, sama valo.

Lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä

800px-Makkara_sinapillaToimin (professorin tehtävästäni vapautettuna) Tampereen yliopiston kasvatustieteiden yksikön johtajana yksikön kaksi ensimmäistä vuotta. Yliopiston hallitus oli uudistanut hallintorakenteen vuoden 2011 alusta ja puristanut tiedekuntien ja laitosten tilalle yhdeksän tieteenalayksikköä.

Kasvatustieteiden yksikkö kasvoi reilun 1300 opiskelijan ja 200 opettajan opiskelu- ja työyhteisöksi, kun myös Hämeenlinnassa toimineet opettajankoulutus ja normaalikoulu saatiin Tampereelle.

Uudessa, aiempaa suuremmassa tieteenalayksikössä vaadittiin uusia tiedottamisen ja yhteydenpidon tapoja. Niinpä päätin yhtenä yrityksenä laatia ”johtajan työpöydältä” -kirjeen kerran kuukaudessa koko johtajakauteni ajan. Kirjeissäni kirjoitin lyhyesti yksikön yhteisistä asioista sekä tiedotin yksikön ja yliopiston tapahtumista.

Kauteni jäi kesken, kun erosin tehtävästä kesken kaiken. Jotain jäi tekemättä, muttei kuitenkaan kovin paljon. Joskus, kun aika on kypsä, kerron johtajan työstäni kaiken; ”lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä”.

Kirjeiden ilmisisältö on tietenkin jo monin osin vanhentunutta, mutta jotain ne edelleen kertovat yksikön perustamisen alkuajoista: kirjeistä välittyy tekemisen tuntu, ja voin edelleen allekirjoittaa Kari Aronpurolta erääseen kirjeeseeni lainatut sanat:

”Työ, joka ei merkitse uuden alkua, työ, joka ei ole keksimistä, työ joka ei ole tutkimusmatka ei kiinnosta”.

Kirjeisiin voi tutustua tästä linkistä: Johtajan työpöydältä -kirjeet.

Jatkuva poikkeustila (Pariisi 13.11.2015)

MerciPariisin terroristi-iskussa rock-konserttiin, jalkapallo-otteluun ja kahviloihin on kuollut toista sataa tavallista ihmistä, sellaisia kuin sinä tai minä. Kahdeksan terroristia räjäytti itsensä iskujen yhteydessä, yhden ampui poliisi.

Terrori-isku synnyttää seurauksenaan epävarmuutta, pelkoa ja vastakkainasetteluja. Ensimmäisten tietojen mukaan terroristit olivat huutaneet ”Jumala on suuri”. Se vihjaa ulkoiseen, aseelliseen jihadiin: ”Taistelkaa Jumalan tiellä niitä vastaan, jotka taistelevat teitä vastaan, mutta älkää sortuko tekemään väärin: Jumala ei rakasta väärintekijöitä.” (Koraani 2:190.)

Pyhien kirjojen käyttöohje: miten vain pyrkimyksiisi sopii. Joskus lainasin kirjailija Christer Kihlmania: ”Älä halveksi ideologioita. Sillä ne tarjoavat juuri sitä mitä ilman ihminen ei voi elää: turvallisuutta, toivoa, uskoa tulevaisuuteen. Lupauksena.”

Politiikan tutkija Benjamin Barber julkaisi vuonna 1995 kirjan Jihad vs. McMaailma. Kirjan pääsanoma on, että demokratialle on käymässä huonosti ”globalismin” ja ”tribalismin” välissä.

Globalismi jakaa valtiot ja ihmiset voittajiin ja häviäjiin, ”kaikki pyhä häväistään”. Se irrottaa meidät merkityksistä ja tyhjentää ne. ”Me emme usko mihinkään, kiinteimmät lähiyhteisömme ovat telkkarin kykykilpailuja, saippua- ja häpäisysarjoja”, kirjoittaa kirjailija Juha Seppälä (AL 1.5.2004). Globalismi on oikeiston ideologia.

Tribalismi, heimoistuminen, lupaa globalismin sijaan lähiyhteisön turvaa ja merkityksellistä elämää, pyhien asioiden kunnioittamista ja uskon lujuutta, mutta myös väkivaltaa. Kansallismielisyys on tämän heimoaatteen kotimainen muunnos, epävarmuuden ajan vuotava pelastusrengas.

Vyöttäisitkö lantiollesi räjähdysainetta? Olisitko valmis kuolemaan globaalisti sääntelemättömän kapitalismin puolesta? Monet tekevät näin maksusta länsiliittoutuneiden armeijoissa. Terroristeiksi kutsumillemme palkinto luvataan tuonpuoleisessa.

Rock, maitokahvi ja jalkapallo ovat meille huvia, toisille sorrettujen verellä tahritun rappion merkkejä. Aina ne kuitenkin kertovat olosuhteista, joissa kasvatetaan, eletään, kuollaan. Ja näistä olosuhteista riippuen – joskus tietäen, yleensä tietämättään – itse kukin valitsee puolensa; musta tai valkoinen, oikea ja väärä. Ideologisen pinnan alla pulppuaa toinen todellisuus; öljy, jota vaihdetaan rahaan ja aseisiin: Saudi-Arabian väitetään olevan sunni-terroristien tärkein rahoituslähde maailmassa.

Olemme siirtyneet jatkuvaan poikkeustilaan. Olemmeko? Poikkeustila ei lisää demokratiaa, vaan vähentää sitä. ”Elämme suuren murroksen aikaa”. Elämmekö? ”Historian lehti on kääntynyt”. Onko se? ”Oikeita ratkaisuja on hyvin vähän”. Onko sellaisia?

Poliitikot puhuvat avoimuuden ja demokratian puolesta. Oppositiojohtaja sanoo: ”Ranska ja koko Eurooppa näyttävät yhdessä, että terrorismi ei koskaan voita demokratiaa ja vapautta.” Suuria sanoja, joiden vastineeksi tarvittaisiin myös tekoja: esimerkiksi aseiden myynnin lopettamista Saudi-Arabialle. Näin ei tehdä, koska se on huonoksi bisnekselle, myös Suomessa [lähde 1, lähde 2].

On ikävä tietää, että länsiliittouma,”Yhdysvallat, Ranska, Britannia ja Turkki kouluttivat tulevia Isisin terroristeja Libyassa sekä Etelä-Turkissa sijaitsevilla koulutusleireillään”. ”Vapaa maailma”, avoin yhteiskunta, me ja muut, hyvikset ja pahikset, globalismi ja tribalismi… Ja muita satuja. ”Valkoisen miehen taakasta” kirjoitti kirjailija Kipling kerran monimielisesti. Tänään se merkitsee: Naton sotilaallinen puuttuminen Libyaan johti kaaokseen, Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin synnytti ISIS-järjestön.

Koulutusvientiä harjoittavat ja aseita terroristien päärahoittajille toimittavat länsimaat eivät – tietenkään – tunnusta suurilla sanoilla (vapaus, avoimuus, demokratia) puolustamaansa ääriliikettä: maailmanlaajuisesti rajoittamatonta kapitalismia, joka luo kiihtyvällä vauhdilla eriarvoisuutta, eripuraa ja syrjäytymistä, repien elintasokuiluja ihmisten välille sekä ruokkien ja synnyttäen sotia. Se on terrorismin kasvupohja kaikkialla, myös Suomessa.

Kuripolitiikalle on vaihtoehto

Pyramid_of_Capitalist_System

Euroopan talous- ja rahaliittoa ollaan kehittämässä kohti fiskaaliunionia ja euroopanlaajuista kuripolitiikkaa, jota Sipilän hallitus jo ajaa valtiovarainministeriön tuella.

Joel Kaitilan ja Antti Ronkaisen kirjoittamassa raportissa ”Talouskurista autonomiaan – euromaiden omaehtoiset toimet liikkumavaran lisäämiseksi” esitetään kuripolitiikan vaihtoehtojen perusteet. Raportin mukaan julkiset rahat eivät ole lopussa eivätkä julkispalveluiden, sosiaaliturvan, eläkkeiden ja palkkojen leikkaukset välttämättömiä.

Raportti on kirjoitettu niin selkeästi, että talouteen syvemmälti perehtymätönkin ymmärtää sen.

Euroopan valtioiden selviytymisstrategiaksi tarjotaan leikkausten lisäksi kilpailua alhaisemmilla veroasteilla ja palkkatasoilla. Maat kilpailevat siitä, kuka kurittaa työläisiään ja työttömiään eniten ja voi siten kampittaa naapureitaan parhain edellytyksin. Kansantalouksien välinen kilpailu, suurtyöttömyys ja vapaan liikkuvuuden hyödyntäminen palkkojen ja työehtojen polkemisessa yhdistettynä palkkojen, sosiaaliturvan ja eläkkeiden leikkauksiin on ruokkinut rasismin ja oikeistovoimien nousua. Kriisin jälkeiset kehityskulut osoittavat, että Eurooppa-projekti on kääntymässä yhä selvemmin uusliberalismin ja nationalismin liitoksi.

Kirjoittajat selvittävät, mitä tarkoittaa omaehtoinen talouspolitiikka ja julkisten menojen kasvattaminen vaihtoehtona nykyiselle ja tulevaisuudessa pahenevalle kuripolitiikalle.

”Talouskurista autonomiaan” panee kysymään poliittisesti naivin kysymyksen, miksi Euroopan talous- ja rahaliiton säännöt ylipäätään ovat noin nurunkuriset tavallisten ihmisten kannalta? Toisaalta raportti laittaa pohtimaan esitettyjen vaihtoehtojen (kurisääntöjen rikkomisen, rinnakkaisen tai oman valuutan käyttöönoton) riskejä siinä tapauksessa, että ne tulisivat ylipäätään poliittisesti mahdollisiksi – asia, mikä näissä olosuhteissa tuntuu melkein mahdottomalta.

Tilanteen vaikeutta ja ehkä myös henkilökohtaisesti tunnettua epätoivoa lisää talouden kansainväliset kytkennät ja kansainvälisten sopimusten velvoittavuus sekä niiden ihmiselle, kansalle ja kansantaloudelle aiheuttama valtaisa ideologinen normipaine.

Politiikan tuulet voivat tietenkin myös kääntyä. Ehkä raportin tärkein viesti kaltaiselleni tavalliselle ihmiselle on, että kuripolitiikalle on olemassa perusteltuja vaihtoehtoja. Näitä Joel Kaitila ja Antti Ronkainen ansiokkaasti erittelevät.

Sain Joelilta raporttia koskevan täydentävän kommentin, jonka liitän tähän alle.

”Kiitokset raportin pikaisesta lukemisesta ja kommentista, Juha. Mukava myös kuulla, että teksti on luettavaa. Yritimme panostaa tähän! Yritimme myös havainnollistaa liikkumavaran vähäisyyttä visuaalisesti liittämällä raporttiin kuviot.
Esität hyviä kysymyksiä euroeron vaikutuksista, niihin yritämme palata myöhemmissä kirjoituksissa. Haluan myös korostaa, että meillä ei ole kaikkia vastauksia, mutta todellisuus on pakottanut meidät kysymään kysymykset joita raportti käsittelee. Tämä oli myös julkaisutilaisuuden esitelmämme loppukaneetti.
Euron säännöt ovat tietysti muotoutuneet monenlaisten poliittisten vääntöjen myötä. Oleellisia ristiriitoja ovat olleet ainakin teollisuuspääoman, finanssipääoman ja työväestön välinen vääntö; Ranskan ja Saksan vääntö; sekä tietysti erilaisten taloudellisten ideoiden (inflaation torjunta on EMUn ykköstavoite; jos tämä tarkoittaa suurtyöttömyyttä olkoot sitten niin) ja intressiryhmien (esim. CAP ja maataloustukien asema EU:ssa) välinen vääntö.
On vielä huomattava, että EU oli (ainakin suopeasti ajatellen) sosiaalidemokratian ja uusliberalismin projektien yhteentörmäyksen tulos. Rahaliitto rakennettiin näiden ristiriitojen päälle. Siksi ei pitäisi yllättää, että se sisältää itsessään ristiriitoja.
Hyvä alku varmaankin on kysyä, kuka tästä kaikesta on hyötynyt. Tähän itse kukin joutuu vastaamaan itse. Mutta eräänlaisen vihjeen saa siitä, että euron lopullisesti liikkeelle sysänneen 1989 Delors-raportin lopullisen version laadintaan osallistui vain keskuspankkiireja.
Raportissamme esitetään todellisuutta hyväntahtoisempi versio Euron säännöistä ja etenkin viimeaikaisen kehityksen ”demokraattisuudesta”. Tämä on osin seurausta formaatista: kaikken ei voitu tarttua. Taloustieteen professori Bill Mitchell on julkaissut tästä aiheesta juuri (2015) kattavan politiikkaan, historiaan ja taustateoriaan sekä kriisinhoitoon sukeltavan teoksen. (Mitchell luennoi aiheesta Tampereella 8.10.2015 ja Helsingissä 9.10.2015. Kannattaa tulla paikalle. Tampereen luento on 15-18 yliopiston Pinni B1100 -salissa (rakennus Pinni B). Helsingin luento on Metsätalolla klo 17.)
Lähiaikoina monet Kreikan ex-valtiovarainministeri Yanis Varoufakisin puheenvuorot kesän jälkeen ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia, esim. Le Monde Diplomatiquen uusimman numeron kirjoitus, hänhän pääsi kokemaan tilanteen mahdottomuuden aivan omakätisesti. Etäämmältä tulevasta mutta erittäin tärkeästä näkökulmasta kannattaa tutustua esim. tähän oikeustieteilijä Lukas Oberndorferin melko jäätävään arvioon mm. finanssipoliittisen sopimuksen ja kaavailtujen kilpailukyky-ohjaustyökalujen kyseenalaisesta oikeudellisesta asemasta. Suomessa esimerkiksi Kaarlo ja Klaus Tuori sekä Niklas Bruun ovat pohtineet EU-kriisinhoidon lainopillisia ulottuvuuksia – kriittisesti.
Oberndorferin mukaan lakiteitse luodaan ”autoritaarisen kilpailuvaltion” institutionaalista pohjaa. Mitä tällä tarkoitetaan?
Toistaiseksi rahaliiton sääntöohjaus on koskenut finanssipolitiikkaa ja valtiontaloutta. Kuitenkin viimeistään vuodesta 2012 alkaen EU-johtajat ovat tehneet selväksi, että he haluaisivat sääntöperäistää ”kilpailukykyä tukevan yhteiskuntapolitiikan”. Seuraava ote EU:n Viiden presidentin kesäkuussa 2015 julkaisemasta ”Raportti rahaliiton viimeistelystä” -asiakirjan alaluvusta ”Euroalueen kilpailukykyviranomaisten järjestelmä” kertoo mielestäni riittävän selvästi, mitä presidentit tavoittelevat:
”On suositeltavaa, että jokainen euroalueen jäsenvaltio perustaa kansallisen elimen, jonka tehtävänä on seurata toimenpiteiden ja politiikkojen onnistumista kilpailukyvyn alalla. Tämä auttaisi estämään taloudellista eriytymistä ja lisäisi tarvittavien uudistusten omistajuutta kansallisella tasolla.” Kilpailukykyviranomaisten tulisi olla riippumattomia yksiköitä, joiden tehtävänä on arvioida, ”kehittyvätkö palkat tuottavuuden mukaan verrattuna muiden euromaiden ja tärkeimpien vertailukelpoisten kauppakumppaneiden kehitykseen”, kuten jäsenvaltioiden suuri enemmistö on jo sopinut Euro Plus -sopimuksen nojalla. Lisäksi näillä elimillä tulisi olla valtuus arvioida taloudellisten uudistusten edistymistä, jotta kilpailukykyä yleisemmin vahvistettaisiin. Loppujen lopuksi kilpailukykyinen talous on sellainen, jossa instituutiot ja politiikat sallivat tuottavien yritysten kukoistaa.”
Toteutuessaan tämä kuitenkin merkitsee sitä, että syksyllä 2015 talouspoliittista keskustelua hallinneesta aiheesta eli pyhien yksikkötyökustannusten “terveestä kehityksestä” tulee virallinen politiikkatavoite, joka ohjaa yhteiskuntapolitiikan toteuttamista.
Käytännössä tämä tarkoittaa siitä, että (reaali)palkkojen tulee kehittyä hitaammin kuin työn tuottavuuden, eli pääoman kansantulo-osuuden tulee kasvaa ja vastaavasti palkkojen osuuden tulee pienentyä. Jotta tähän päästään, niin tarvitaan tietenkin ”äärimaltillisia palkkaratkaisuja” – tarkemmin, niistä on tehtävä normi. Lisäksi myös työehtojen ja työttömyysturvan heikentämisestä tulee virallinen politiikkatavoite, koska palkkojen alentaminen riippuu keskeisesti työntekijöiden neuvotteluvoiman horjuttamisesta. Tavoitteita edistetään siis mm. työmarkkinoiden rakenteellisilla uudistuksilla, joiden toteutumista itsenäisten kilpailukykyviranomaisten on määrä valvoa. Suomessakin hallituksen kärkihankkeet työn vastaanottamista estävien kannustinloukkujen purkamisesta ja kilpailukyvystä liittyvät minusta suoraan em. tavoitteisiin. Tämä nyt ei ole sinänsä uutta. Uutta on se, että näiden tavoitteiden toteutuminen ja normalisoiminen halutaan taata säännöillä, instituutioilla ja kilpailukykyvirastolla.
Jos siis SSS-hallituksen kilpailukykytavoitteiden taustat kiinnostaa, suosittelen lukemaan Viiden presidentin raportin ja seuraamaan lähdepolkua Euro Plus -sopimukseen, jne. Näitä aiheita sivutaan myös meidän raportissamme. Raportti rahaliiton viimeistelystä löytyy suomeksi täältä.
Korostan, että nämä ovat toistaiseksi tietysti vain suunnitelmia ja tavoitteita. Mutta niiden esittäjinä on EU:n viiden tärkeimmän toimielimen presidentit ja osaltaan kilpailukykypallon laittoi alkujaan pyörimään Angela Merkel ja Wolfgang Schäuble. Virallinen selitys yksikkötyökustannusten kyttäämiselle tulee olemaan sinänsä ihan validi huoli euroalueen kaupan epätasapainoista. Näitä kuitenkaan ei ratkaista siten, että kaikki jäsenmaat pakotetaan muuttumaan Saksoiksi ilman Saksan toimivaa teollisuuskonetta, eli lähinnä toteuttamaan rajuja halpatyömarkkinoiden syntymiseen johtavia reformeja.
Euroon on siis kilpailukykymekanismien kautta sisäänrakennettu mekanismi, joka pakottaa jäsenmaat kilpailemaan toisiaan vastaan. Se luo aineellisen pohjan nationalismin kasvulle. Minusta on oikeutettua sanoa, että EMU:sta on tullut nationalismin ja uusliberalismin liitto. Tällaisia arvioita esitettiin jo rahaliiton perustamisvaiheessa, nimenomainen muotoilu on muistaakseni Wolfgang Streeckiltä vuodelta 1996 tms.
Oma näkemykseni on, että rahaliiton viimeistely merkitsee myös hyvinvointivaltion ja sitä tukevan yhteiskuntapolitiikan ”viimeistelyä”. Noin ylipäänsä raporttimme perusviesti on, että ilman valmiutta haastaa rahaliiton instituutiot toisenlainen (meille: vasemmistolainen) talous- ja yhteiskuntapolitiikka on toiveajattelua.”

Lataa ja lue Joel Kaitilan ja Antti Ronkaisen 25-sivuinen raportti tästä.

Sipilän hallituksen strategia: Jos kriisiä ei ole, se on synnytettävä

Banksy_people_Clerkenwell
Kuva: Banksy (https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Banksy_people_Clerkenwell.jpg)

”Uudella hallituksella on noin kuudesta yhdeksään kuukautta aikaa toteuttaa suuria muutoksia; jos se ei tartu tilaisuuteen ja toimi tuona aikana päättäväisesti, se ei saa toista vastaavaa tilaisuutta.”

Näin kirjoittaa tuhoisia talousoppeja Chicagon yliopistossa muun muassa Friedrich Hayekin kanssa kehitellyt Milton Friedman (1912–2006) kirjassaan Capitalism and Freedom (1962). Freedman muistuttaa myös, että enemmistöä kurjistavan talouspolitiikan lanseeraaminen onnistuu parhaiten, kun yhteiskunta on kriisissä ja olot epävarmat.

Jos kriisiä ei ole, se on synnytettävä. Juha Sipilän perusporvarihallitus on tehnyt näin talouspopulismillaan, jonka avainsanan tuntee jokainen: kriisitietoisuus. Kriisitietoisuutta Sipilä on levittänyt Yleisradion televisiolähetyksessä ”kriisipuheellaan”, jonka on väitetty sisältävän suoranaisia virheitä. Vaalilupaukset esimerkiksi koulutuksen osalta ovat osoittautuneet huijaukseksi, kuten toimittaja Salla Vuorikoski muistuttaa, ja ”pakkolakien” perustuslaillisuuden huolellinen tutkinta liioitteluksi.

Sipilän hallituksen talous- ja yhteiskuntapoliittiset tavoitteet näyttävän olevan kuin suoraan Milton Friedmanin ”vapaiden markkinoiden” opeista: julkinen sektori on eliminoitava, yritystoiminta vapautettava säätelystä ja sosiaalimenot minimoitava.

Friedmanin oppien laboratorio oli 1970-luvun Etelä-Amerikka, erityisesti diktaattori Pinochetin johtaman sotilasjuntan Chile.

”Chilessä pantiin toimeen historian radikaalein kapitalistinen remontti. Se tuli tunnetuksi Chicagon koulun kumouksena, koska monet Pinochetin ekonomistit olivat opiskelleet Friedmanin alaisuudessa Chicagon yliopistossa. Friedman ennusti, että taloudellisten mullistusten nopeus, äkillisyys ja laajuus saisivat suuressa yleisössä aikaan ’sopeutumista helpottavia’ psykologisia reaktioita. Hän keksi tälle kivuliaalle taktiikalle nimen šokkihoito.” (Klein 2008, 14.)

Friedmanilaiset ”vapaan” markkinatalouden opit kiirivät myöhemmin myös Iso-Britanniaan, kun pääministeri Margaret Thatcher, Friedmanin ja Pinochetin ystävä, laittoi 1980-luvulla ammattiyhdistyksen polvilleen ja väitti, ettei yhteiskuntaa ollut olemassa sekä perusteli kuripolitiikkansa yksinkertaisella lauseella: ”vaihtoehtoa ei ole”.

Sipilän talouspolitiikka: pelkkää homeopatiaa?

Kansanedustaja Anna Kontula (vas.) kärjistää Sipilän talouspoliittisten suunnitelmien nojaavan ”tutkimustietoon vankasti kuin homeopatia, eikä niitä silti kyseenalaisteta kuin jossain hassussa tutkijablogissa.”

Sipilän talouspolitiikka on toki kyseenalaistettu, ja vieläpä arvovaltaiselta taholta. Alansa kärkipään tutkijoihin kuuluva Joseph Stiglitz oli Helsingissä sattumalta juuri palkansaajajärjestöjen järjestämän mielenilmauksen aikaan 18.9.2015. Pääkaupungissa sijaitsevassa Wider-instituutissa pitämässään luennossa Nobel-palkittu tutkija iloitsi työntekijöiden aktiivisuudesta ja totesi työntekijöiden oikeuksien puolustamisen olevan tärkeä osa sellaista taloutta ja yhteiskuntaa, jossa ihmisillä on mahdollisuus voida hyvin.

Stiglitzin näkemyksen mukaan menestyvän talouden perusta on ihmisten, yritysten ja organisaatioiden oppimista ja toimintakykyisyyttä (kapasiteettia) luova yhteiskunta. Tällaista kokonaisuutta hän nimittää oppimisyhteiskunnaksi (learning society). Oppimisyhteiskunnan ideaan kuuluu elävä, aktiivinen demokratia, jossa kaikilla on mahdollisuus olla mukana ja osallistua sekä riittävän korkeatasoinen koulutus, joka synnyttämää hyvinvointia.

Stiglitz kertoi tiedotusvälineille ajatuksiaan Suomen tilanteesta, kuten hallituksen kaavailemasta palkkojen alennuksesta pakkolaein:

”Ei ole mitään mekanismia, jonka kautta sairaanhoitajan palkan leikkaus edistäisi suoraan vientiä. Ainoa peruste on, että se rahoittaa yrityksille suunnatut verohelpotukset. Mielenosoittajilla on tosi hyvä syy epäillä, että kyse on vain hallituksen lahjasta yrityksille.”

Jo pitkään Suomessa toistettua ajatusta, että valtion velat pitää maksaa, etteivät ne jää lastenlasten maksettavaksi, hän piti vääränä:

”Tuo on niin täysin väärin. Ryöstätte lapsiltanne, kun ette tee järkeviä investointeja ilmaisella rahalla. Nuorten tulevaisuudennäkymien tuhoamisella tulee olemaan poliittisia ja sosiaalisia seurauksia. Maanne hallitus rapauttaa Suomen tulevaisuutta.”

Kansanedustaja Juhana Vartiaisen (kok.) lempiajatusta, työnhakijoiden määrän kasvattaminen luo työpaikkoja, hän kommentoi näin:

”Ajatuskin on absurdi. Meillä Yhdysvalloissa oli taantuman huipulla viisikymmentä työnhakijaa jokaista työpaikkaa kohti. En ole koskaan nähnyt mitään järkevää analyysia siitä, miksi työnhakijoiden määrän lisääminen olisi ollut hyvä asia taloudelle.”

Stiglitz sanoo myös hyvin tietävänsä nykypolitiikan tavoitteen, työntekijöiden aseman heikentäminen voittojen kasvattamiseksi: ”Työn tuottavuus on 35 vuodessa tuplaantunut, mutta työläisten saama korvaus on stagnaatiossa, pysähtynyt. Kaikki tuottavuuden lisäys menee voittojen kasvattamiseen ja se on väärin.”

Uskaltaapa hän haastatteluissaan (Yle, HS) tarjota myös joukon neuvoja Sipilän hallitukselle:

  • ”Älkää olko niin pakkomielteisiä valtion velasta. Miettikää ennemmin, miten BKT:n saa kasvuun, se lisää samalla valtion velkakestävyyttä.”
  • ”Velan ottaminen, jotta voi investoida ihmisiin, infrastruktuuriin ja teknologiaan, on hyvä sijoitus. Tehän saatte edelleen lainaa edullisella korolla.”
  • ”Talouden rakenne Suomessa on muutettava. Se mikä toimi ennen, ei toimi enää. Teidän on löydettävä uusia elinkeinoja, toimialoja ja uutta tekemistä.”
  • ”Japanilla on teitä paljon dramaattisempi ikääntymisongelma. Maan tärkein uudistus koskee naisten työllistymisen edistämistä. Se tapahtuu esimerkiksi puuttumalla syrjintään.”
  • ”Monet Suomen ongelmista ovat seurausta euron rajoituksista. Jos euroa ei voida uudistaa, voi olla tarpeen haudata koko yhteisvaluutta eurooppalaisen projektin pelastamiseksi.”

Helsingin Sanomat kysyi muutamalta taloustieteilijältä, mitä he ajattelevat Stiglitzin neuvoista. Hallituspuoluetta edustaja kansanedustaja Juhana Vartiainen torjui ne, kun Helsingin yliopiston taloustieteen professori Markus Jäntti oli puolestaan ehdotuksien kannalla allekirjoittaen ne kokonaan:

”’Kumpi on suurempi vääryys lapsia kohtaan – ottaa lisää velkaa vai antaa talouden kärventyä tässä taantumassa’, Jäntti kysyy. ’Jos jotain edellisestä lamasta olisi pitänyt oppia, se on tämä: julkinen velkaantuminen on pieni ongelma verrattuna siihen, millaisia jälkiä jää niihin nuoriin, jotka tulevat työmarkkinoille matalasuhdanteessa. Niitä kustannuksia lapset ihan aidosti maksavat.’”

Mitä tästä pitäisi oppia?

Sipilän perusporvarihallitus on tuonut (vastakkainasettelujen) politiikan takaisin puoluepolitiikkaan. Kenellekään tuskin on enää epäselvää, toisin kuin ehkä sateenkaarihallitusten aikana, missä poliittiset rajalinjat kulkevat: mitä ajattelee rikasta vähemmistöä ja suuryrityksiä edustava poliitikko, mitä keskiluokkaisia ja köyhiä ihmisiä. Luokkayhteiskunta on toki ollut olemassa ennenkin Sipilän hallitusta, mutta nyt Kokoomus ja Keskusta ovat ryhtyneet vahvistamaan sitä nopein ja riuskoin ottein perussuomalaisten suosiollisella avustuksella.

Talous on poliittista, ja siksi liian tärkeä asia jätettäväksi vain taloustieteilijöille. Taloustiede on muiden yhteiskuntatieteiden tapaan ”keskustelua yhteiskunnan kanssa”. Talouden ”tosiasioista” ei ole olemassa yhtä tulkintaa, on vain enemmän tai vähemmän hyvin perusteltuja käsityksiä talouden säännönmukaisuuksista. Kysymys on paljolti siitä, mitä ja miten taloustieteellisiä käsityskantoja käytetään missäkin tilanteessa perustelemaan (talouspoliittisia) päätöksiä.

Viestintä – ajatusten, informaation monipuolinen vaihto – on internetin ansiosta nykyisin nopeaa. Internetin avulla voi etsiä ja löytää tietoa, seurata politiikkaa sekä osallistua poliittiseen keskusteluun ja toimintaan. Pötypuheet paljastuvat entistä helpommin ja nopeammin leviten erityisen tehokkaasti sosiaalisessa mediassa. Totuuksina ja vaihtoehdottomuuksina esitetyille näkökannoille löytyy vastakkaisia näkökantoja ja vaihtoehtoja.