Sosiologisen mielikuvituksen synty

Sosiologisen mielikuvituksen kirjoittaminen oli jo hyvässä vauhdissa, kun C. Wright Mills saapui Eurooppaan kesällä 1956. Kööpenhaminan yliopiston Fulbright-professorina hänelle oli aikaa saattaa kirjan ensimmäisen versio valmiiksi. Kööpenhamina oli hieman liian hiljainen kaupunki Millsin makuun, mutta toisaalta siellä oli rauhallista kirjoittaa. Kirjoitusrupeamat venyivät välillä jopa viisitoistatuntisiksi, ja Mills laihtui silmissä, omien sanojensa mukaan lähes kymmenen kiloa kuukaudessa.

Kirjeessään ystävälleen Mills valottaa tulevan kirjansa sisältöä. Yhtäällä se on hänen harjoittamansa sosiologian puolustuspuhe, tosin ”vaikuttamatta siltä”, toisaalta Lazarsfeldin ”estoisen metodologian” ja Parsonsin ”käsitefetisismin” yksityiskohtainen kritiikki. ”Lisäksi se sisältää kokonaan uudelleenkirjoitetun, uskoakseni ensiluokkaisen ja ennen julkaisemattoman esseen Intellektuaalinen ammattitaito”.

Mainittu essee oli alun perin kirjoitettu opiskelijoiden käyttöön jo 1950-luvun alkupuolella ja Mills oli jaellut siitä vuosien varrella eri versioita. Lopulta ”opetusmoniste” päätyi Sosiologisen mielikuvituksen liitteeksi.

Seppo Toiviainen -vainaan liite-essee sai kerran kehittelemään seuraavan idean: Jatkokoulutusseminaarissa luettaisiin Millsin liiteluku ja keskusteltaisiin sosiologian tutkimus- ja esitystavoista. Sitä seuraisi muita tekstejä, kuten Stephen Toulminin Kosmopoliksen Bibliografiset viitteet, osallistuvaa havainnointia käsittelevä loppuluku hänen omasta Kantapöydän imustaan ja Veijo Meren teksti teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet.

”Asioiden ydin on siinä, että metodologian oppikirjat ovat niin tyhjänpäiväisiä, koska ne antavat lukijalleen liian yleisiä tarinoita. Tärkeämpää kuin yleinen löpinä siitä, mitä pitäisi tehdä yleensä, on sen seikan tutkiminen, MITEN KOVAA KAMAA ON JOSKUS KÄYTÄNNÖSSÄ JA KONKREETTISESTI TEHTY”, kirjoittaa Toiviainen kirjassa Kaksi kirjaa ja se kolmas.

Mills oli matkustanut maaliskuussa 1957 Lontooseen luennoimaan Sosiologisen mielikuvituksen pohjalta London School of Economicsiin ja saanut siellä erinomaisen vastaanoton. Eurooppaan lähtöä olivat edeltäneet vakavat poliittiset ja henkilökohtaiset tappelut kiistakumppanien kanssa. Niinpä Mills kirjoittaa rohkaistuneensa siitä, miten hänen ajatuksensa otettiin vastaan Lontoossa. ”On mahtava tietää, että niistä välitetään sentään jossain”.

Sosiologisen mielikuvituksen oli määrä olla Millsin paluu (with a vengeance) sosiologian professioon. Ja sellainen siitä tulikin. Kirjeensä lopussa Mills pyytää ystäväänsä kuitenkin pysymään vielä vaiti tulevasta kirjasta, ainakin liikkuessaan Columbian yliopiston lähettyvillä: ”Haluan kirjan tulevan yhtenä isona, keikarimaisena yllätyksenä: ikään kuin erämaasta saapuvalta profeetalta”.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Hanskan ja Kuparisen Porttari

Jari Hanskan ja Susanna Kuparisen Porttikielto Poriin -ohjelman menettelytavoista ja tyylistä on keskusteltu julkisuudessa. On kysytty, onko se journalismia. Minusta hyvä journalismi – minkä tahansa tekstin tai esityksen tavoin – herättää kysymyksiä ja panee pohtimaan, kehittelemään lisää. Minut se innosti teoreettiseen ekstrapolointiin: jakamaan Suomen kuuteen porukkaan.

”Ihan sama” -väki on yhteiskunnan ulkopuolella, omassa työttömyyden, päihteiden ja osaamattomuuden maailmassaan. Yhteiset asiat eivät enää kiinnosta, passiivisuus on kasautunut sukupolvittain. Kehitys näkyy kouluarvosanoissa, kiinnostuksen kohteissa ja yleisissä tiedoissa, joihin ei kuulu se, että Porissa järjestetään SuomiAreena-niminen tapahtuma.

”Ilmaista kaljaa, hyvät bileet” -porukkaa eivät myöskään kiinnosta yhteiset asiat, vaan hyvät bileet, Porissa tai jossain muualla. Sillä alkaa olla jonkin verran perittyä omaisuutta. Tähän väkeen kuuluu myös suuri joukko Suomi-iskelmän sokaisemia arkipäivän puurtajia, jotka liikkuvat perussuomalaisuuden ja keskustalaisuuden välillä.

”Näin se on ja näin sen pitää olla” -aktiiviset määrittelevät itsensä yleensä vähän paremmiksi kuin muut. He ovat perineet uskon yksityisomistukseen ja pesiytyneet hyville asuntoalueille, kuskaavat lapsiaan harrastuksiin, lomailevat leppoisasti ja kertovat arjen pikku kommelluksista ja kaikesta ihanasta Facebookissa.

”Näin se nyt vain menee opportunistit” -muistavat ajan, jolloin Suomessa puhaltelivat aivan erilaiset tuulet: oltiin yhtä ja luotiin hyvinvointia kaikille, ainakin noin periaatteessa. Ja monia niistä rakenteista saatiinkin aikaiseksi, joita nyt puretaan. On sopeuduttava aikaan ja tehtävä arvovalintoja. Kaikkeen ei enää ole varaa, sanovat he.

Totta kai on olemassa myös meikäläinen ”tavallinen väki”, joka ihmettelee näitä kaiken maailman kotkotuksia. Se koittaa pärjätä. Sillä on yleensä solidaarinen luokkatietoisuus, kiinnostus asioihin ja kutsumus tulla yhteen yli kaikkien rajojen. Se muodostaa kriittisen journalismin kannatuspohjan.

”Kriittiset kyseenalaistajat” ovat Jari Hanskan ja Susanna Kuparisen kaltaisia vähiä ääniä korvessa. Heidän ohjelmansa osoittaa, ettei tärkeää niinkään ole se, missä toimittaja liikkuu, vaan se, mitä hän näkee, kuulee ja tekee – mistä hän meille kertoo. En minä välttämättä pidä monestakaan Hanskan ja Kuparisen journalistisesta ratkaisusta, mutta puolustan heidän oikeuttaan puhuttelevaan ja yhteiskunnallisesti olennaisia asioita esillä pitävään journalismiin. He eivät ole tyytyneet siihen, mihin tämän maan saska saarikosket: pikkunäppärään, villan pehmeään.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

C. Wright Mills Alpeilla

Kesäkuussa C. Wright Mills matkusti perheineen kuukaudeksi Sveitsiin. Matka taitettiin Volkswagenin pikkubussilla (Kleinbus), jota ajoi Millsin ystävä Saul Landau. Toinen ystävä oli tarjonnut Millsien käyttöön La Violette -nimisen alppimajan, jonne seurue matkusti Lontoosta.

Millsin vaimo Yaroslava kirjoitti: ”Asumme upeassa sveitsiläis-viktoriaanisessa villassa, josta sumun hälvetessä avautuu mahtavat maisemat. Talo on kärrytien päässä, kolme kilometriä päätieltä. Lehmänkellot kalkattavat läheisellä laitumella. (…) Täällä on hyvin rauhallista. (…) Paikka on aivan ihanteellinen lepoon, jos on sitä tyyppiä, että osaa levätä…” (s. 333.)

VW_Type2_T1c_Kombi

Millsin kirjeistä toimitetusta kirjasta, josta olen ottanut edellä olevan katkelman, on saksittu pois virkkeen jatko. Kirjoittaessaan lepopaikasta ja ”levollisesta” ihmistyypistä Yaroslava lienee ajatellut sydänvikaista miestään, joka nimenomaisesti ei osannut, eikä ehkä edes tahtonut levätä.

Alppimajassa Mills kirjoitti loppuun Lontoossa aloittamansa täsmennykset ja korjaukset, yhteensä kuusikymmentä konekirjoitussivua, Kuuban vallankumousta ja vallankumouksellisia käsittelevään Listen Yankee -kirjaansa. Edellisen vuoden lopulla, marraskuussa 1960, julkaistusta kirjasta oli otettu nopeaan tahtiin useita lisäpainoksia ja puolessa vuodessa sitä oli myyty yli 400 000 kappaletta. Kuuban vallankumouksellisten haastatteluihin perustuva ja heidän äänillään kirjoitettu kirja,mukana olivat sekä Fidel Castro että Ernesto ”Che” Guevara, toi Millsin nimen kansan keskuuteen.

Kuuba-kirjan lisäksi Mills ahkeroi toista käsikirjoitusta, joka käsitteli marxilaista ajattelu- ja teoriaperinnettä. Hän kävi kirjan käsikirjoitusta läpi moneen kertaan ”lujasti kirjoittaen” ja toivoi saavansa sen valmiiksi jo hyvinkin pian. ”Sen jälkeen pääsen käsiksi Contacting the Enemy -kirjaan, jota työstän ehkä jouluun,” Mills kirjoitti ystävilleen Yhdysvaltoihin. Kirjan tarkoituksena oli kertoa kuvitteelliselle neuvostokollegalle henkilökohtaisessa tyylilajissa sosiologin työstä, ajatuksista ja elämästä länsimaissa, erityisesti Yhdysvalloissa.

Mills oli jo jonkin aikaa pohtinut muuttavansa pysyvästi Yhdysvalloista. Kirjeessään hän kertoo kahdesta professuurista, joita hänelle oli tarjottu Iso-Britanniasta. Hän mainitsee myös suunnitelman ajaa Berliinin ja Varsovan kautta Moskovaan vielä saman vuoden syksyllä ja aikeistaan vierailla neuvostoliittolaisella sydänklinikalla.

”Yleiskuntoni on melko hyvä, mutta tuntuu kuin minun olisi pakotettava itseni saadakseni edes jotain aikaiseksi. Oloni näyttää ’vakiintuneen’ melko keskinkertaiseksi. Se johtuu julmetusta määrästä sydänlääkkeitä, joista haluaisin toki eroon.”

Automatka Moskovaan toteutui halki Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavallan tietymättömien teiden. Sydänklinikalle Mills ei ehtinyt milloinkaan. Sosiologin elämästä kertova Contacting the Enemy -teos jäi käsikirjoitukseksi Millsin kuollessa maaliskuussa 1962. The Marxist julkaistiin pian Millsin hautajaisten jälkeen.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Jos nälkä on punikki, pelko on lahtari

Miltei kolmasosa suomalaisista suostuu tarpeen tullen palkka-aleen, neljäsosa kannattaa vasemmistopuolueita ja yli 70 % oikeistopuolueita, mukaan lukien vihreät. Miten poliittiset mielikuvat rakentuvat? Mikseivät ihmiset tajua ”omaa parastaan”, yhteiskunnallisia tosiasioita, niin kuin Espanjassa ja Kreikassa, miettii moni vasemmalla.

Katsaus Suomeen: maa oli synnyltään talonpoikainen, mikä tarkoitti yksin, oman työn varassa tapahtuvaa pakkopärjäämistä, puolet pannan petäjästä -mentaliteettia. Maahan ei koskaan syntynyt – tai päästetty syntymään – muun Euroopan tapaista vapaamuotoista, vapaaliikkeistä ja -mielistä kaupunki(työ)väestöä. Työnantajat kihlasivat ammattiyhdistyksen tammikuussa 1940, yhdistykset sidottiin rekisteriin toista sataa vuotta sitten, väestöstä on pidetty kirjaa 1500-luvulta. Sekin, mikä yritti olla vapaata, jyrättiin maahan vuoden 1918 valkoisen terrorin jälkinäytöksessä.

Jäljellä on vain talonpoikainen perinne, johon sitoutua hengessä ja käytännössä. Maassa on satoja tuhansia pienmetsänomistajia (632 000) ja kesämökkejä (500 000). Käytännössä kaikkien suomalaisten juuret ovat jossain päin sydänmaita ja saloseutuja. Hädän hetkellä puolustetaan talonpoikaisen Suomen kuvitelmaa, ”me otamme, Poku, leipämme vielä siittä, missä toiset rukoilee herran armoo”. Jos nälkä on punikki, niin pelko on lahtari näillä raukoilla rajoilla.

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Vauhtia, sekoilua, sivistystä

”Vauhdin, sekoilun ja sivistyksen yhdistelmä,” luonnehtii toimittaja Heikki Kemppainen Hannu Taanilaa, entistä kollegaansa ja esimiestään. Kuka vielä muistaa Taanilan? Jos on aikaa tai sitä sattuu olemaan tai jäämään, tai sitä varta vasten tekee, kannattaa se kuluttaa tai viettää Hannu Taanilaa kuunnellen. Toimittaja Riitta Tarkkola on toimittanut kaikkiaan seitsemän Radiopersoona-ohjelmaa, jossa Hannu Taanila muistelee itseään, ohjelmiaan, ihmisiä, Suomea ja maailmaa ohjelmanäytteiden lomassa. Ainakin yksi jakso kannattaa kuunnella, ihan mikä vaan. Jokaisesta oppii jotain. Sivistyy. Innostuu. Voi tulla vähän haikeakin mieli, mutta ei kai se haittaa, sillä haikeus on sellainen tunne, että se kertoo, että vielä välittää jostain: ihmisestä, ihmisistä, maailmasta, että miten se on, ehkä itsestäänkin. Hienointa hänessä on paitsi, tietysti, ääni – ennen kaikkea ajattelu, selkeä, kirkas.

Alusta alkaen http://areena.yle.fi/radio/1439921

Koulu- ja opiskelumuistoja http://areena.yle.fi/radio/1510107

Uravalintoja http://areena.yle.fi/radio/1469260

Kirjallista kirjavaa http://areena.yle.fi/radio/1475302

Eurooppa-kuvia http://areena.yle.fi/radio/1483341

Ohjelmakimara http://areena.yle.fi/radio/1490266

Taanilan mitalla http://areena.yle.fi/radio/1514023

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Vallankumous alkaa Tampereelta?

Vuosisadan yliopistouudistuksessa ollaan jo pitkällä. Vyörytysvoima on massiivinen kaikilla rintamilla: yliopistojen hallituksissa ja hallinnossa, yliopisto- ja tiedepoliittisissa selonteoissa, opetus- ja kulttuuriministeriön huippuvirkamiehistössä.

Tampereen korkeakoulujen yhdistämishankkeen taustatyön tehnyt vuorineuvos Stig Gustavson esitteli ajatuksiaan korkeakoulujen johdolle järjestetyssä Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) tilaisuudessa Joensuussa (10.–11.12.2014). Tampereen yliopiston sisäisen tiedotteen mukaan Tampere3-hanke ”puhututti kahden päivän aikana monessa eri asiayhteydessä ja herätti runsaasti myönteistä keskustelua. Kannanotoissa korostettiin tarvetta uudenlaisia korkeakoulurakenteital mahdollistaville lakimuutoksille”. Jos tiedotteeseen on uskominen, ja miksei olisi, kannattaa panna merkille T3-hankkeen saama myönteinen vastaanotto ja esitetty tarve lakimuutokselle.

Korkeakoulujen johdon yleinen muutosmyönteisyys Joensuun seminaarissa osoittaa, että muuallakin kuin Tampereella on vihdoin tajuttu korkeakoulujen päärahoittajan ja lainsäätäjän tahtotila. Nyt kaikkialla on oletettavasti valmius profiloinneille, ”poisvalinnoille” ja korkeakoulujen väliselle yhteistyölle.

Yliopistolain muutostarve, myöhemmin ehkä myös ammattikorkeakouluja koskevien säännösten, oli esillä myös Tampereella 26.11.2014, kun Aamulehti järjesti paneelikeskustelun Tampereen korkeakoulujen yhdistämisestä. Mukana ollut OKM:n korkein virkamies, kansliapäällikkö Anita Lehikoinen esitti vaihtoehdot: luodaan geneerinen laki, joka mahdollistaa joustavat korkeakouluyhdistelmät tai sellainen, joka mainitsee kunkin yliopistomallin tai korkeakouluyhdistelmän erikseen.

Anita Lehikoinen esiintyi tilaisuudessa viisaan vallanpitäjän ottein muistuttamalla, kuinka ministeriöstä on jo vuosikymmenet esitetty toiveita Tampereen korkeakoulujen yhteistyön lisäämiseksi, mutta mitään ei ole tapahtunut. Nyt olisi korkea aika, jos noudatetaan perinteitä: ”Vallankumous alkaisi Tampereelta”, hän vinoili peräten tamperelaisilta kevääksi 2015 selkeitä tavoitteita ja suunnitelmia, joilla löydetään ratkaisut tutkimus- ja opetustoiminnan institutionaalisten esteiden ja kolminkertaisesti päällekkäisten rakenteiden poistamiseen. Hän korosti, etteivät koulutuksen rakenteet saa olla olennaisia, vaan se, miten opiskelijat voivat liikkua joustavasti opinnoissaan ja tehdä mielekkäitä koulutusvalintoja.

Välillä paneeli muistutti näytelmää hyvin harjoiteltuine vuorosanoineen. Rehtori Kaija Hollin kysyessä, ”Itsenäiset yliopistot tekevät itsenäisiä ratkaisuja, eikö niin Anita?”, kansliapäällikkö vastasi naurahtaen, ”Korkeakoulupolitiikka on politiikkaa, ja monenlaista politiikkaa onkin” sekä muistutti, että eduskunta lopulta lainsäätäjänä päättää, millaisia yliopistoja Suomessa on.

Paneelissa mukana olleet Tampereen korkeakoulujen rehtorit olivat yhtä mieltä, että Tampereelle syntyy muutaman vuoden kuluessa yksi yhteinen yliopisto. Rehtori Markku Kivikosken sanoin: ”Haluan, että Suomeen syntyy aivan uudenlainen yliopisto.” Rehtori Kaija Holli ei myöskään halunne puolivillaisia väliaikaisratkaisuja, vaan suoraa toimintaa: ”Yhteistyötä on tehty aivan riittävän pitkään. Erillisten instituutioiden aika on ohi”, johon Kivikoski vielä lisäsi: ”Jos tavoitteena ei ole yhtä yhteistä, miksi täällä pyöritään?”

Kenties varauksellisin panelisti oli Tampereen ammattikorkeakoulun rehtori Markku Lahtinen, jonka avainsana oli ”työelämän korkeakoulu”. Vastarantaisen älykön roolissa esiintyi Tampereen yliopiston ylioppilaskunta TAMY:n puheenjohtaja, joka toisteli kantaansa: ”Emme vastusta emmekä puolusta, haluamme selvittää asiat niin, ettei hyviä asioita menetetä.” Tampereen teknillisen yliopiston ylioppilaskunnassa yhdistämiseen on suhtauduttu käytännöllisen myönteisesti.

Paneelissa kukaan ei halunnut käyttää ilmaisua ”duaalimallista luopuminen”, koska mitään uusia hallintohimmeleitä tuskin halutaan rakentaa. Sen sijaan painotettiin sisältöjä, tutkimuksen edistämistä ja opetuksen kehittämistä. Julkisten menojen karsinnan politiikkaan ja uuteen yliopistojen johtamisretoriikkaan tuskin sopisikaan hallinnon korostaminen.

Ajan henki on nyt kaikkialla päättävillä tahoilla, että rakenteet ja organisaatiot eivät ole tärkeitä, vaan se, mitä niillä ja niissä saadaan aikaan. Oman panoksensa yliopistoreformiin tuovat Suomen yliopistot ry UNIFI:n rakenteellisen kehittämisen ryhmät. Ryhmien tavoitteena on pohtia ”yliopistojen päällekkäisyyksien purkamista ja suurien mutta profiloituneiden koulutus- ja tutkimuskokonaisuuksien luomista. Se edellyttää erityisesti yliopistojen välisiä yhteistyöneuvotteluja.” Ylijohtaja Juhana Vartiaisen johtamassa yhteiskuntatieteellisen alan ryhmässä on vahvistamattoman tiedon mukaan keskusteltu Oulun yliopiston yhteiskuntatieteiden siirtämisestä Lapin yliopistoon.

Yliopistouudistuksen tausta: Lupaus on ilmassa

Aiheesta muualla: Kehitetäänkö yliopistoa…

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

Tiedelehti Aikalaisesta yritysviestin, päätoimittajasta verkkosivujen päivittäjä

Tampereen yliopiston tiede- ja kulttuurilehti Aikalainen lopettaa ajankohtaislehtenä. Samalla lehden pitkäaikainen päätoimittaja Heikki Laurinolli siirtyy muihin tehtäviin.

Heikki Laurinolli kirjoittaa muutoksesta Aikalaisen viimeisessä pääkirjoituksessaan ja kertoo itse siirtyvänsä ”toimittamaan yliopiston julkisia verkkosivuja”. Vuoden 2011 tiedetoimittajaksi valitusta yliopistolehden päätoimittajasta verkkosivujen päivittäjäksi: katoavaista on mainen kunnia.

Melkoinen uutinen, ellei oltaisi julkikuvaansa varjelevassa yliopistossa.

Laurinolli on puolustanut lehden keskustelevaa ja avointa linjaa vetoamalla muun muassa lukijakyselyyn, joka mukaan ylivoimainen enemmistö on tyytyväinen nykyiseen lehteen. Yliopiston hallinnolta kuitenkin loppui Laurinollin mukaan rahoitus ja ymmärrys lehteä kohtaan. Journalismi vaihtuu yritysviestinnäksi.

Viimeisessä pääkirjoituksessaan Laurinolli kirjoittaa, että ”muutosta on edeltänyt pitkä kamppailu” lehden linjasta. Kamppailulla hän viitannee yliopiston johdon puhutteluihin, joissa hän on vuosien mittaan saanut moitteita monista asioista, joita hän listasi haastattelussaan vuonna 2007.

Haastattelussa Laurinolli tiivisti yliopistojen tilanteen: ”Suomalaiset yliopistot elävät kaksoistodellisuudessa, jossa avoimuuden ja kriittisyyden periaatteet kelpaavat vain kulissiksi. (…) Käytännössä monet yliopistot ovat omaksuneet markkinointiviestinnän mukaisen pr-toiminnan, joka pyrkii hankkimaan pelkkää suopeutta.”

Nykyinen markkinayliopisto ei taida sietää liikaa piikkejä lihassaan. Siksi se palkkaa mediatyöläisensä kaupallisesta mediasta. Esimerkiksi Tampereen yliopiston viestintäpäällikkö on MTV:n entinen uutisankkuri, tuttu myös Tanssii tähtien kanssa -viihdeohjelmasta.

Laurinollin yksinäinen kamppailu, jonka hän lopulta hävisi, ei kuitenkaan koske ainoastaan Aikalaisen ilmestymiskertoja. Päinvastoin, kysymys on koko yliopistolaitoksen eettisen normiston muutoksesta, jota Laurinollin tapaus vain kuvastaa. Itseään Laurinolli ei halunnut päästää helpolla eikä vedota ulkopuoliseen painostukseen huonon journalismin selityksenä.

”Monet lehdenteon ongelmat ovat oman pään sisällä. Ajattelen niin, että sananvapautta pitää olla valmis puolustamaan kaiken aikaa. Se on aina uhattuna, jos ei ulkopuolisen painostuksen, niin oman turtumisen tai kyynistymisen vuoksi. Siinä on tämän työn vaikeus. Pitää pystyä olemaan herkkä kuuntelemaan niitä, joiden ääni ei muuten pääse julki.”

Muutettavat muuttaen Laurinollin sanoissa on opetus kaikille: koettuihin ongelmiin ja vastoinkäymisiin ei kannata etsiä selityksiä ainoastaan itsensä ulkopuolelta, vaan myös peiliin katsoen.

1 kommentti

Filed under Uncategorized