Kouriintuntuvaa sivistystyötä

Yhteiseen toimintaanSuomeen muutti vuoden 2015 aikana noin 30 000 ihmistä etsimään turvaa ja pohjaa elämälle. Teologian ylioppilas Milla Korkalainen pohtii Helsingin Sanomien mielipiteessään (16.11.2015), millaisten arvojen varassa meidän pitäisi yhdessä heidän kanssaan elää nyt ja tulevaisuudessa. Hän muistuttaa kunnioittamisesta, arvonannosta ja vuorovaikutuksesta:

”Ilman toisten kunnioittamista toisesta kulttuurista, uskonnosta ja arvomaailmasta tulevat ihmiset jäävät meille vieraiksi ja ennakkoluulomme heitä kohtaan kasvavat. Sama tapahtuu toisin päin. Kunnioitus, arvonanto ja vuorovaikutus ovat enemmän kuin tarpeellisia epävarmuuden ja terrorismin sanelemassa ajassa. Meidän tulisi miettiä, miten yhdistyisimme ja vahvistuisimme sen sijaan, että lokeroidumme ja tulemme epäluuloisiksi.”

Kannatan lämpimästi mielipidetekstissä korostettuja arvoja ja haluan puolustaa niitä, samoin kuin kehotusta yhdistymisestä ja vahvistumisesta yhdistymisen avulla. Ajatusta terrorismin sanelemasta aikakaudesta täytyy sen sijaan tarkentaa: kysymys on tiedotusvälineiden välittämästä ja sellaisenaan yksipuolisesta tilannekuvasta, joka saattaa turhaan lisätä yleistä epävarmuutta.

Aikakauttamme sanelevat terrorismin ohella monet muutkin tapahtumat, joita kannattaisi yrittää panna merkille, jottei todellisuuskäsitys kapeutuisi eikä siitä tulisi liian synkkä. Yksi myönteinen ajanmerkki on ihmisten halu auttaa maahantulleita ihmisiä.

Auttamishalu tekee teologian opiskelijan mielipidetekstissä kaipailluista arvoista kouriintuntuvia. Joskus kunnioituksen ja arvonannon kaltaisia sanoja käytellään ehkä liiankin huolettomasti, ilman tosiasiallista katetta, tai annetaan arvoa ja kunnioitetaan – tekemättä mitään.

Ihmisten auttamishalu luo pohjan toiminnalle, jossa vapaan sivistystyön järjestöjen on mielekästä olla mukana. Sivistysjärjestöjen ominta toiminta-alaahan ovat niin yhteiskunnalliset kuin monimuotoiset vapaa-ajan tiedolliset ja taidolliset opinnot. Tällaisen opinnollisuuden tuominen Suomeen tulleiden ihmisten elämäään on tärkeää sivistystyötä.

Esimerkiksi käy Kauhavan vastaanottokeskuksen johtaja, joka ei ole jäänyt odottamaan turvapaikkapäätöksiä, vaan tarttunut toimeen: ”Tyhmintä mitä voi tehdä, on makuuttaa ihmisiä vuosi toimettomana” (Suomen Kuvalehti 13.11.2015). Alkuun pääsemiseksi riittää, kun liittyy mukaan yhteiseen toimintaan ja pitää sydämen paikallaan. ”Yhteiseen toimintaan, sydän paikallaan”, olkoon vuoden 2016 tunnuslause.

Julkaistu Kansalaisfoorumi 2016 -lehdessä.

Rajoittamaton vapaus vihata

Yhdysvaltalainen kirjailija ja poliittinen kommentaattori Chris Hedges väittää, että yliopistokoulutettu eliitti on puhunut vuosikymmenet palturia Yhdysvaltain köyhille tasa-arvoisista mahdollisuuksista ja kaikkien mukaan ottamisesta sekä rasisminvastaisuudesta. He ovat tehneet näin niiden suuryritysten puolesta, jotka maksavat heidän palkkansa ja takaavat heidän toimeentulonsa. Myös yhdysvaltain poliittinen eliitti kuuluu tähän hyväosaisten ja maksettujen joukkoon.

On tullut aika maksaa takaisin.

Kymmenet miljoonat ihmiset Yhdysvalloissa ovat vihdoin alkaneet käsittää, ettei pääoman ja sen vasallina toimivan koulutetun eliitin puheilla ole lopulta oikein mitään todellisuuspohjaa. Hyvinvointi, hyvä elämä ja mahdollisuus rikastua eivät olekaan kaikille.

Nämä ihmiset haluavat nyt vapautta, vapautta vihata. He haluavat vapauden käyttää esimerkiksi sellaisia sanoja kuin neekeri, hintti, homo, jutku ja pulunnussija. He haluavat vapauden ihannoida väkivaltaa ja asekulttuuria. Hedges kirjoittaa:

”He haluavat vapauden vihollisten, muslimien, dokumentoimattomien työläisten, afrikanamerikkalaisten, homoseksuaalien ja kaikkien muiden fyysiseen vahingoittamiseen, jotka uskaltavat kritisoida heidän fasismiaan. He haluavat vapauden juhlia historiallisia liikkeitä ja hahmoja, jotka yliopistokoulutettu eliitti tuomitsee, kuten Ku Klux Klania ja Etelävaltioita. He haluavat vapauden pilkata intellektuelleja, ideoita, tiedettä ja kulttuuria, ja vapauden päästä niistä eroon. He haluavat vapauden rellestää rasismilla, seksismillä, valkoisella patriarkaatilla ja supermaskuliinisuudella.”

Nämä ”vapaudet” kuuluvat fasismin ydinpiirteisiin ja käynnissä oleva oikeusvaltion romahdus synnyttää ne. Demokraatit ovat Hedgesin mukaan vaarallisella tiellä valitessaan presidenttiehdokkaakseen Hilary Clintonin. Clinton kuuluu sen koulutetun eliitin ydinporukkaan, joka on tekopyhän poliittisen korrektiuden nimissä pettänyt yhdysvaltain köyhät myymällä heidät suuryritysten orjiksi ja öljysotien tykinruoaksi.

Hedges lainaa maanmiestään, filosofi Richard Rortya (1931–2007), joka kirjassaan Achieving Our Country (1998) ennusti Yhdysvaltain tulevaisuuden: ”Kun voimamies saa vallan, kukaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan. (…) Yksi asia on kuitenkin melko varmaa. Viimeisinä vuosikymmeninä saavutetut voitot mustien kansalaisoikeuskamppailussa ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksissa tullaan pyyhkäisemään pois. Naisiin kohdistuva leikkisä halveksunta tulee muotiin. ’Neekereistä’ ja ’jutkuista’ puhutaan jälleen työpaikoilla. Kaikki sadismi, josta akateeminen vasemmisto on yrittänyt opettaa opiskelijoita pois, tulvehtii takaisin.”

Fasismi vetoaa parhaiten poliittisesti passiivisiin, niihin jotka usein oikeutetusti tuntevat tulleensa sysätyiksi ulos yhteiskunnasta. Se luo rohkeutta ja antaa anomian eli normittomuuden tilaan joutuneille tunteen kuulumisesta osaksi jotakin suurempaa, johonkin yhteiskunnan valta- tai kantajoukkoon.

Tämä valta- tai kantajoukko ei kuitenkaan halua kutsua itseään puolueeksi, vaikka parlamentaarisessa demokratiassa joutuukin poliittista valtaa saadakseen ryhmittymään sellaiseksi, sillä puolueet ovat pettäneet sen ja huiputtaneet sitä. Siksi he kutsuvat itseään kansanliikkeeksi.

Fasismin ydin on kaikkialla jokseenkin sama, vain symbolit vaihtelevat. Hakaristit Natsi-Saksassa, tähdet ja kalterit Yhdysvalloissa, siniristit Suomessa. Symbolien on perustuttava tuttuun ja turvalliseen, ”omaksi” tunnistettuun. Puhetavat muuttuvat: rationaalinen keskustelu korvautuu sillä, miltä asiat tuntuvat ja miten ne kulloinkin koetaan. Nettimöly vahvistaa tunnetta ja rajoittamatonta vapautta vihata.

Ainoa jäljellä oleva keino taistella Yhdysvalloissa kasvavaa fasismia vastaan, on Hedgesin mukaan sota suuryritysten taloudellista ja poliittista valtaa vastaan. Hilary Clintonin mahdollinen valinta presidentiksi vain vahvistaa maan fasistista suuntausta. Trumpin valinnan seurauksia Hedges ei uskalla edes mainita. Clintonin valinnan seurauksena ”ehkä vain entistä kurjempi Trump oksentuu rappeutuneen poliittisen järjestelmän uumenista.”

Hedgesin analyysissa on pelottavia yhtymäkohtia Euroopan ja Suomen nykytilanteeseen. Maiden demokraattisissa järjestelmissä on suuria eroja, mutta fasistinen suuntaus on vahvistumassa ja tunnistettavissa kaikkialla, myös Suomessa.

Hedges; Chris: The Revenge of the Lower Classes and the Rise of American Fascism. http://www.truthdig.com/report/print/the_revenge_of_the_lower_classes_and_the_rise_of_american_fascism_20160302

Tampere3:n yksikkörakenne

IGBT_structure_chart_2Uudessa blogissaan Tampereen yliopiston rehtori Liisa Laakso hahmottelee Tampere3-yliopiston rakenteellisia suuntaviivoja. Taiten laadittu teksti luo vaikutelman uudistamishankkeen mutkattomuudesta, johdonmukaisuudesta ja vastaansanomattomuudesta. Rivien väleissä on paljon.

Vuonna 2011 aloitettua uudistusta jatketaan Tampere3:n hengessä samalla, kun muutosvastarinnalta viedään terää taitavalla retorisella siirrolla: ”Jatkuvat organisaatiouudistukset ovat tavattoman rasittavia – ei vähiten lukuisten liioiteltujen tai turhienkin pelkojen vuoksi.”

Tärkein uutinen on tulevan Tampere3-yliopiston rakenne. Uuden yliopiston hallintorakenne mallintaa Tampereen yliopiston nykyistä, kaksiportaista rehtori–tulosyksikkö-rakennetta. Yliopistoon perustetaan enintään kymmenen tulosyksikköä, joissa opiskelee 1000–4000 opiskelijaa ja työskentelee 200–400 opettajaa ja tutkijaa. Kymmenen on ”yläraja sellaiselle tulosvastuullisten yksiköiden joukolle, jonka toimintaa rehtori voi riittävällä tarkkuudella seurata”. Opetus- ja kulttuuriministeriössä odotetaan uuden yliopiston rakennekuvausta kevään aikana.

Siinä tärkein lyhyesti.

Tampere3:n partnerioppilaitoksissa on tällä hetkellä enemmän kuin kymmenen yksikköä: Tampereen ammattikorkeakoulussa (TAMK) seitsemän koulutusyksikköä, joissa lähes 50 erilliskoulutusta. Tampereen teknillisessä yliopistossa (TTY) neljä tiedekuntaa ja parisenkymmentä laitosta, joissa 25 kandidaatin ja maisterin tutkinto-ohjelmaa. Tampereen yliopistossa (Tay) yhdeksän tieteenalayksikköä, joissa kuutisenkymmentä kandidaatin ja maisterin perustutkinto-ohjelmaa. Näiden lisäksi mukaan on laskettava oppilaitosten rönsyt: erilukuinen määrä erillisiä maisteriohjelmia, täydennyskoulutuskursseja ja muihin tarpeisiin ja tarkoituksiin räätälöityjä koulutuksia.

Kahdestakymmenestä pitäisi tehdä kymmenen.

Palapelin kokoaminen aloitettaneen lopettamalla Tampereen ammattikorkeakoulun koulutusyksiköt ja etsimällä niiden sisältämille koulutuksille paikka Tampereen yliopiston yksiköiden ja Tampereen teknillisen yliopiston tiedekuntien tutkinto-ohjelmien ja ainevalikoiman mukaan. Jotkut koulutukset myös lopetetaan, kuten rehtori Laakso lupaa: ”Voi myös olla järkevää luopua muualla Suomessa riittävän hyvin hoidetuista oppiaineista”.

Aika selviä tapauksia ovat esimerkiksi TAMK:n nykyiset ensihoitajan ja kätilön sekä sairaan- ja terveydenhoitajan koulutukset, jotka sopivat osaksi tulevan yliopiston terveydenalan yksikköä. Tai vastaavasti TAMK:n liiketalouden koulutus, TTY:n tuotantotalous ja Tay:n johtamiskorkeakoulu (pois lukien politiikan tutkimus, jonka paikka on yhteiskuntatieteissä), jotka ovat luontainen pohja uudelle talousalan tieteenalayksikölle. Muita vastaavia ovat TAMK:n ammatillinen opettajankoulutus, jonka paikka on muun opettajankoulutuksen yhteydessä ja TAMK:n ja TTY:n rakennustekniikka, jotka kuuluvat teknisten tieteiden yksikköön. Palapelissä on tietysti aina myös vaikeita ja siksi jännittäviä kohtia. Ajattelen esimerkkinä TTY:n arkkitehtuurin laitosta. Löytäisikö se uuden paikkansa ja synenergiansa yhteiskuntatieteistä?

Konservatiivinen veikkaukseni uuden yliopiston yksikkörakenteesta on seuraava – sen ainut varaus koskee terveysalaa: jos lääkärit yhä haluavat pitää oman yksikkönsä, uuden yliopiston yksikkömääräksi tulee yhdeksän sijasta kymmenen.

BioMediTech

Informaatiotieteiden ja viestintätieteiden yksikkö

Johtamiskorkeakoulu

Kasvatustieteiden ja kielitieteiden yksikkö

Luonnontieteiden yksikkö

Lääketieteen ja terveystieteen yksikkö

Teknisten tieteiden yksikkö

Tieto- ja sähkötekniikan yksikkö

Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö

Hyvä päivä

Sosiologi C. Wright Millsillä (1916–1962) oli kolmenlaisia työrutiineita, joita hän noudatti siitä riippuen, missä milloinkin työskenteli: Rocklandin piirikuntaan, kolmisenkymmentä kilometriä Manhattanilta rakentamassaan talossa, yliopistolla tai matkoillaan. Sapattilukuvuoden 1959–1960 hän teki töitä pääasiassa kotona. Työpäivä alkaa varhain, joskus jo neljältä, mutta yleensä viimeistään puoli kuusi. Hän peseytyy ja tekee voimajuoman tehosekoittimessa, keittää kahvit ja kävelee pihan poikki postiluukulle noutamaan aamun New York Timesin.

Muut eivät vielä ole heränneet, kun hän menee yläkerran työhuoneeseen. Ensin hän lukee aamun lehden ja merkkaa lehdestä myöhemmin talteen poimittavat jutut. Puoli seitsemän tai viimeistään puoli kahdeksan alkaa kirjoittaminen. Tunnin, kahden päästä sen katkaisee viisivuotias Katie-tytär, joka tulee näyttämään isälleen uusia piirustuksiaan ”ja omaa kaunista itseään”. ”Pidän tästä hetkestä hyvin paljon. Keskustelemme vähän aikaa hänen tulevasta päivästään”.

Mills ei ota aamupäivän aikana vastaan puheluita eikä oikein muutenkaan pidä puhelimen käytöstä, vaan suosii kirjettä. Kirjoittaminen jatkuu puoliin päiviin, joskus pitempään. Silloin tällöin hän syö lounaaksi leivän tai salaattia, joskus ei mitään. Iltapäivällä hän lukee postin: laskuja, kirjoituspyyntöjä, nauhoitteiden tekstiksi purettuja käsikirjoituksia avustajalta sekä lukijakirjeitä. Laskut hän antaa vaimonsa hoidettaviksi. Kirjoituspyynnöistä on yritettävä kieltäytyä, ellei ole välittömän lisätienestin tarve. Nauhoitusten litteraatiot Mills lukee saman tien, niitä korjaillen ja uudelleen kirjoittaen. Myös lukijakirjeisiin on perehdyttävä heti ja vastattava, jos suinkin ehtii.

Usein kirjoitustyö jatkuu vielä iltapäivädrinkin jälkeen noin viiteen, kuuteen. Tuolloin syntyvät uusien ideoiden hahmotelmat seuraavan aamun kirjoitusrupeamaan, jos ovat syntyäkseen. Useimmiten iltapuolen ideat joutuvat seuraavana aamuna roskakoriin.

Illan tullen Mills lukee tyttärelleen. Kysymykseen eivät tule lastenkirjat, jotka ovat isän mielestä usein aivan liian yksinkertaisia lapselle. Niiden sijasta hän lukisi tyttärelleen mieluiten aikuisten romaaneja vaikeimpia sanoja ja asiakohtia selittäen. Dickens on Millsin arvion mukaan vielä liian vaikea, mutta ehkä jo vuoden, kahden päästä. Nyt ovat menossa Pjotr Jeršovin Pieni kyttyräselkäinen hevonen (1834) ja Vera Panovan Serjoža (1955). Lukuhetken jälkeen Mills käy levolle, lukee kirjaa tai lehtiä, kunnes yhdeksän aikoihin simahtaa.

Tällainen on kuvaus kirjoittajan ihannepäivästä. Päivän kulku kuvatulla tavalla on ponnistelua vaativa tavoite, joka ei toteudu läheskään aina. Vaikka Mills haluaisi jokaisen päivän menevän kuvatunkaltaisesti, kirjoittamisolosuhteiden pysyvän samoina ja ennallaan, aina niin ei käy. Rutiini rikkoutuu ja kirjoitustinki jää kesken, hänestä tulee kärttyisä ja epämiellyttävää seuraa. Silloin sosiologin on vetäydyttävä sohvalle, luettava vain ja ajateltava kaiken maailman asioita; ja katso: tuollakin tavalla saattaa päivästä tulla lopulta hyvä.

Armeliaisuus, ystävällisyys

 Yhdysvaltalaisyliopistoissa pidetään keväisin valmistujaisseremonioita, joiden keskeisiä ohjelmanumeroita ovat puheet valmistuneille (a commencement address). Suurin osa puheista unohdetaan jonninjoutavina, mutta jotkut jäävät mieleen ja muistetaan.

Muistettavimpiin kuuluu Apple-yhtiön perustajan Steve Jobsin (1955–2011) puhe Standfordin yliopistossa. Sitä on katseltu Youtubesta kymmeniä miljoonia kertoja. Se perustuu inspiraatiopuheen kaavaan ja sisältää opetuksen: tee sitä, mistä nautit ja innostut – rakasta sitä ja unohda (kaikki) muu.

”Säilytä kiinnostuksesi elämän ihmeisiin äläkä unohda lapsenmieltä”, siinä Jobsin viesti vastavalmistuneille.

Jonkinmoiseen kulttimaineeseen on noussut myös kirjailija David Foster Wallacen (1962–2008) valmistujaispuhe vuodelta 2005 ”Tämä on vettä: muutamia merkittävässä tilaisuudessa esitettyjä armeliaasta elämästä”. Samaan kategoriaan kuuluu kirjailija George Saundersin Syracusen yliopistossa vuonna 2013 pitämä puhe, jonka pääpaino on ystävällisyyden kehittämisessä. Saunders kertoo, että hän katuu hetkiä, kun ihminen on kärsinyt hänen edessään ja hän on vastannut tämän kärsimykseen… ”järkevästi. Varautuneesti. Miedosti.”

Wallace ja Saunders painottavat itseriittoisuudesta luopumisen tärkeyttä, valppaana pysymistä ja ystävällisyyttä. Eräällä tavalla kaikkien kolmen puheen viesti on sama: elämässä on muutakin kuin oma napa; on olemassa asioita, vähemmän ja enemmän tärkeitä, mutta joka tapauksessa asioita, jotka vaativat huomiota, tarkkaavaisuutta, tiedostamista.

Etsi oman kiinnostuksesi ja rakkautesi kohde, kehitä ymmärrystäsi, mutta ennen muuta opettele armeliaisuutta ja ystävällisyyttä.

Mitä sinä sanoisit, jos minä väittäisin, että näiden herrojen, kuten muidenkin, puheet ovat ”ihan hevon humppaa ja höpö höpö juttua”?

Vainojen uhrien muistopäivänä 2016

Hitler_kansiKuka olisi osannut kuvitella tällaista aikaa, tällaista nyky-Suomea? Kuka muistaa Jörg Haiderin Itävallasta? Niin, Haider, tosiaan. Itävallan Soini? Hän joka 1990-luvun taitteessa nosti nopeasti Vapauspuolueen pienpuolueesta valtapuolueeksi kansallismielisellä ja maahanmuuttovastaisella ohjelmalla. Haider kuoli urheiluautonsa ratissa, ajoi humalassa päin puuta. Vapauspuolueen ideologia elää.

Kun siirtää ajatukset Haiderista Suomeen kysyy, mihin ”oi kallis Suomen maa” on menossa? Mihin joutumassa? Ajan merkit eivät lupaa hyvää. Lähi-idän tilanne, kaaos ja hätä, ajaa ihmiset, joukossa paljon nuoria miehiä, kodeistaan kohti Eurooppaa, Suomeakin, samalla kun maanosamme rämpii taloustaantumassa – sanotaan. (Onko taantumakaan todellinen, vai puijausta? Mikä on totta enää? Kysymyksiä, turvattomuuden tunnetta, vihaa.)

Venäjä turvaa länsirajojaan Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten suuntaan. Meillä on pitkä yhteinen raja Venäjän kanssa. Joko olet puolellamme tai meitä vastaan. Mutta mitkä ovat puolet? Kenen joukoissa nyt pitäisi seistä – muun kuin ihmisyyden? Eurooppa on ennenkin ollut pahan tulikattila, jossa ovat valmistuneet vihan hedelmät.

Saila Anttonen kysyi väitöskirjassaan Valta, moraali ja yhteiskunnallis-historiallinen oppiminen (1999), ”millainen oli kansallissosialistisen kasvatusideologian sisältö ja miten kansallissosialistinen koulutus toimi? Miten niissä ja niiden kautta harjoitettiin valtaa?” Kysymykset ovat tärkeitä, koska koulutusjärjestelmä välittää ”jokaisessa poliittisessa kulttuurissa kyseisen kulttuurin normeja nuorisolle” (Anttonen 1999, 196). Hän muistuttaa, että natsi-ideologian ”kannalta merkittävimpiä totuuden politiikkaa harjoittavia instituutioita olivat koulutusjärjestelmä, yliopistot ja epämuodolliset kasvatusinstituutiot, kuten nuorisojärjestöt ja kansallissosialistisen työväenpuolueen ideologiset vaikutuskanavat ja propagandakoneistot.”

Anttosen lähdeteoksiin kuuluu paitsi filosofi Herbert Marcusen (1898–1979) käsikirjoitus Valtio ja yksilö kansallissosialismissa myös Adolf Hitlerin (1889–1945) teos Taisteluni, jossa Hitler kirjoittaa kansallissosialistisen kasvatusideologian perusopit. En olisi uskonut, että tulisi uudelleen aika etsiä hyllystä isoisältäni perinnöksi jäänyt nide: kauniit ruskeat nahkakannet, joissa kohopainetut kotkat ja hakaristi.

”Minulle ja kaikille todellisille kansallissosialisteille on olemassa yksi ainoa oppi ja oppilauselma: kansa ja isänmaa. Meidän taistelumme päämääränä on oman rotumme ja oman kansamme olemassaolon ja lisääntymisen turvaaminen, sen lasten elättäminen ja sen veren puhtaana pito, isänmaan vapaus ja riippumattomuus, jotta kansamme voi kypsyä täyttämään myöskin maailmankaikkeuden Luojan sille osoittaman kutsumuksen. Jokainen ajatus ja jokainen aate, jokainen oppi ja kaikki tieto palvelkoot tätä tarkoitusperää.” (Hitler 1941, 247.)”

Lainaus kannattanee lukea pariin kertaa, tänään, vainojen uhrien muistopäivänä; miettiä sanojen voimaa ja vaikutusta.

Kolme rohkeaa naista

J_accuseKaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut kirjailija Laura Lindstedt nousi hetkeksi kaunokirjailijasta ”yhteiskunnallisesti aktivoiduksi kirjailijaksi”, julkiseksi intellektuelliksi, käyttäessään juhlapuheensa osin poliittisesti.

”Tarvitseeko minun ääneen sanoa, mitä nämä meidän johtavat poliitikkomme ovat tunkeneet koulutuksen, sivistyksen, tieteen ja totuuden ideaalien paikalle. Sieltä löytyvät huiputus, sumutus, kulutus ja kuristus – kaikki nämä lyhyen tähtäimen näennäisratkaisut, joiden seurauksista myös tulevat sukupolvet joutuvat kärsimään, elleivät päättäjät pian havahdu hereille innovaatiounistaan.”

Lindstedtin teko oli rohkea, suora ja tarpeellinen. Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja luonnehti puhetta poliittisesti kärjekkäimmäksi Finlandia-palkinnon 30-vuotisessa historiassa. En pysty tarkistamaan, miten asia oli esimerkiksi silloin, kun Erno Paasilinnan teos Yksinäisyys ja uhma sai ensimmäisen palkinnon vuonna 1984. Kuolinvuotenaan julkaisemastaan teoksesta Hyökkäyksiä ja puolustuksia sen sijaan tunnistan etiikan, jota Laura Lindstedtkin kenties noudatti juhlapuheessaan. Tämän ajattelutavan Paasilinna sanoo oppineensa ”jo Eino Leinolta”:

”Se kritiikki mikä on mahdollista esittää takanapäin, suojassa, valittujen kuullen, se pitäisi pystyä esittämään yhtä suoraan myös edessä, julkisesti, päin silmiä.”

Hieman toisenlaiseen julkisuuteen pääsen tänään Tampereen yliopiston väitöstilaisuudessa, jossa tarkastetaan Kirsi-Liisa Koskinen-Sinisalon väitöskirja Pitkä tie. Maahanmuuttajasta opettajaksi Suomeen. Kuten työn otsikko paljastaa, maahanmuuttajan tie opettajaksi on pitkä ja joskus kivinenkin. Tarvitaan osaamisen tunnistamista ja joustavia opintoratkaisuja, kuten Tampereen yliopistossa on jo vuosien ajan tehty.

Samaan aikaan Oulun yliopistossa tarkastetaan toinen maahanmuuttoa käsittelevä kasvatustieteellinen väitöskirja: Mervi Kaukkon Osallisuutta liminaalitilassa. Toimintatutkimus yksin maahan tulleiden turvapaikanhakijatyttöjen kanssa. Tutkimuksen tärkeä havainto on, että tyttöjen elämä vastaanottokeskuksessa ei ole yksiulotteista, vaan siihen kuuluvat monet vaihtelevat merkitykset ja tunnetilat – kuten muillakin.

Kuten kaunokirjallisuus, tai sen kentässä pidetty puheenvuoro, myös tutkimus on poliittista, kun se voimallaan nostaa ja pitää esillä jotakin nimenomaista ilmiötä. Viestin voimaa voi pyrkiä eri tavoin vahvistamaan: antamalla haastatteluja, somettamalla (esimerkiksi blogissa), suunnittelemalla tutkimusaiheestaan opintojakson tieteenalansa opintovaatimuksiin, vastaamalla luentokutsuihin ja tietenkin virittelemällä jatkotutkimuksia. Näin osallistuu siihen, miten kohteena oleva ilmiö tulee näkökulmaistettua tiedejulkisuutta laajemmassa yhteiskunnallisessa julkisuudessa.

Siinä missä Laura Lindstedtin Finlandia-puhe on osa voimistuvaa aikalaiskritiikkiä, Kirsi-Liisa Koskinen-Sinisalon ja Mervi Kaukkon tutkimukset vahvistavat rakentavaa keskustelutapaa maahanmuuton kysymyksistä. Eri lyhdyt, sama valo.